Via Finlandia 50 v (Kiipeily nro 2/2009)

Matin ensinousema Via Finlandia täytti tänä vuonna 60 vuotta! Alppikerho suurella ylpeydellä muistaa ja kunnioittaa kerhomme perustajan ja Suomalaisen kiipeilyn isän reittiä julkaisemalla uudestaan Matin itsensä kirjoittaman jutun Kiipeily-lehteen 10 vuoden takaa.

Via Finlandia 50 v

Matti Dolomiiteilla 50-luvulla.

Matti A. Jokinen
Kuvat Matti A. Jokisen albumi

Tuolloin Torre Granden pohjoishuipun noin 130 metrin korkuisella koko matkan negatiivisella itäseinällä ei ollut yhtään reittiä, vaikka parhaat italialaiset kiipeilijät olivat sitä jo kauan turhaan yrittäneet kiivetä. Heidän mielestään seinämä olisi mahdoton valloittaa ilman porahakoja. Tuolloin 50-luvulla Italiassa ja varsinkin Cortinan laaksosta löytyivät maailman parhaat kiipeilijät ja vaikeimmat reitit. Matin ilman porahakoja suoritetun ensinousun jälkeen toistonousu suoritettiin vasta seuraavana vuonna sen hetken ykkösmiehen Lorenzo Lorenzin toimesta. Tänä päivänä, 1980- ja 90-lukujen taitteessa italialaisten asentamien porahakojen avustuksella, tästä kuuden köydenmitan reitistä on tullut yksi Cortinan laakson ehdottomista klassikoista.

Via Finlandiasta kerrottiin 1980-luvulla ainakin kahdessa italialaisessa topokirjassa:

Mario Kelemina: Palestre di roccia 1985

Hiukan korjailtu ja mukailtu selostus reitistä Torre Granden pohjoishuipun itäseinämällä nimeltään Via Finlandia. Vaikeusasteet ovat sen ajan mukaisia.

Franz Dallago – Sandro Alverà: Cinque Torri 1987

“Ed arriviamo così al 1959 quando arriva in Cinque Torri il forte finlandese Matti Jokinen, il quale evidentemente non ama starsene nelle pianure e sui laghi finlandesi ed attacca subito la parete est della Cima Nord, a quel tempo ancora inviolata, e traccia un difficile itinerario chiamandolo naturalmente ‘Via Finlandia’.”

Kerrottaessa Cinque Torrin nousuhistoriaa sanotaan, ettei vuoden 1943 Direttissima degli Scoiattolin jälkeen ollut noustu tärkeitä ensinousuja kunnes; “

…ja tulemme siten vuoteen 1959, jolloin Cinque Torri -ryhmään saapuu vahva suomalainen Via Finlandia 50 v. Matti Jokinen, joka selvästi ei viihdy kotimaansa tasangoilla ja järvillä ja käy saman tien pohjoishuipun itäseinämän kimppuun, jota tuohon aikaan ei vielä oltu noustu ja tekee vaikean reitin nimittäen sen luonnollisesti ‘Via Finlandiaksi”.

Vapaakiipeily

1980-90 lukujen vaihteessa italialaiset kiinnittivät Via Finlandiaan porahakoja ja varmistuspaikoille ketjut, ja reittiä alettiin kiivetä vapaasti. Reitti alkoi tulla varsin suosituksi ja on tänä päivänä mukana useissa valikoituja Dolomiittien reittejä esittelevissä topokirjoissa: myös Matti ja Tarja Jokinen nousivat sen tällä tavoin vuonna 1999.

Anette Köhler – Norbert Memmel: Classic Dolomite Climbs (102 ausgewählte Klettertouren in den gesamten Dolomiten). 1993, 1999

“Die Via Finlandia, ein Gastgeschenk von finnischen Dolomitenbesuchern and die Klettergemeinde der Cinque Torri, vereint anspruchsvolle, abwechslungsreiche Kletterei zu einer der schönsten Mehrseillängenrouten im obersten VI. Grad.”

“Via Finlandia, lahja suomalaisilta Dolomiittien kävijöiltä Cinque Torri -ryhmässä, samalla vaatuva, vaihteleva kiipeily kuuluen ylimpien VI -vaikeusasteiden kauneimpien reittien joukkoon.”

Mauro Bernardi: Dolomiti. Arrampicare a Cortina d’Ampezzo e dintorni. Le vie più belle. 2005

Stefan Wagenhals & Freunde: Dolomiten Vertikal. 2003

Rock and Ice 3/2009

Vuonna 2009 löytyi amerikkalaisen Rock and Ice -lehden maaliskuun numerosta Dolomiitteja esittelevä juttu nimeltä ‘Classic Acts’, jossa on hieno kuva ‘Finlandia’ -reitiltä 2. kp loppuosasta, ja itse tarinassa esitellään muun muassa Vajolet -tornit, joista on kansikuvakin sekä Cinque Torrin parhaat ‘klassiset’ reitit, jolloin aika yllättäen sanotaan “The clear standout for us, though, was Finlandia (kuvassa 6b, 5.10d) with five stylish pitches slashing the face of the Torre Grande, the most prominent tower. Stemming up Finlandia’s long corners, I floated among moves that were engagging but not taxing on sharp, cubic rock with vertical slots and good gear.”

ENSINOUSU 27.7.1959

Kesällä 1958 kaksi saksalaista ja kaksi itävaltalaista nousivat uuden suoran reitin keskelle Cima Granden (Grosse Zinne) pohjoisseinämää. Siihen astinen Comicin reitti kulkee seinämän oikeassa puoliskossa, reitti jonka itsekin olin wieniläisen Walter Gstreinin kanssa vuonna 1955 kiivennyt. Tuossa uudessa ’Direttissima’ reitissä – kuten italialaiset sitä kutsuvat – käytettiin Dolomiiteilla ensi kertaa porahakoja. Ei sellaisia kuin nykyään, vaan alkeellisia pieniä teräksestä leikattuja neliskulmaisia hakoja, jotka lyötiin kallioon porataltalla hakattuun reikään, jossa ne sitten olivat kitkalla kiinni. Italialaiset – ja useimmat muutkin – eivät porahakojen käyttöä siihen aikaan hyväksyneet, vaan pitivät niitä huijauksena.

Viereisen Cima Ovestin (Westliche Zinne) pohjoisseinämällä oli vain Cassinin 1935 avaama reitti, joka kiersi suuren katon läheltä seinämän oikeaa reunaa. Tajusin, että suora reitti keskeltä eli Direttisima oli seuraava suuri kohde. Siitä tulisi itä-alppien tärkein ongelma. Kirjoittelin talvella Walterille ja sain hänet ylipuhuttua tuumaan. Hän lupasi tulla paikalle heinäkuun puolen välin jälkeen.

Mutta keväällä kuulimme hälyttävät uutiset: kaksi sveitsiläistä piiritti tuota hurjaa seinää, joka pullistuu ulos 70 metriä. Lopulta sveitsiläiset ja kaksi italialaista (Candido Bellodis ja Beniamino Franceschi) nousivat tuon direttisima-reitin – ilman porahakoja. Lohdutukseksi ajattelimme yrittää ensimmäistä toistonousua.

Odotellessani Walterin tuloa minulla oli aikaa puuhailla jotakin. Koska viihdyin kotoisassa Cinque Torri -majassa Albertin perheen parissa, yritin löytää sieltä tekemistä. Ja siellä oli Torre Granden pohjoishuipun jatkuvasti negatiivinen, jonkun verran yli 100 m korkuinen itäseinämä, jossa ei ollut ainuttakaan reittiä. Parhaat cortinalaiset olivat sitä yrittäneet – muun muassa siihen asti seudun vaikeimman reitin Direttissima Scoiattolin ensinousija Silviò Alverà – mutta turhaan. Oltiin sitä mieltä, ettei sitä voisi nousta kuin porahakojen avulla.

Aluksi majan isännän vanhempi poika Uberto – nykyisin majan isäntänä – suostui pitelemään alhaalla köysiä, kun kapusin ylös keltaista seinämää. Siellä oli ulkoneva leikkaus, jonka pohjalla kulki kapea halkeama. Löin halkeamaan muutaman Candido Bellodiksen tekemän puukiilan, mutta lähinnä etenin leikkauksen oikean puoleisella seinämällä. Irtautuminen leikkauksesta oli hyvinkin hankala. Sen päällä on kapea hylly, mutta seinässä ei halkeamia eikä reikiä hakoja varten. Köydet riittivät juuri ja juuri tänne asti, ja täältä oli päästävä takaisin alas. Sain itse hyllyyn lyötyä yhden rengashaan, jonka varassa laskeuduin alas.

Cortinalaiset kiipeilijät olivat kesällä arkisin töissä, mutta viikonloppuna Luciano da Pozzo lupautui mukaani. Nousimme hyllylle, jossa tein poikkikulun vasemmalle, kunnes löytyi pystyhalkeama, joka tarjosi jatkomahdollisuuden. En päässyt siinä pitkälle, vaan viitisen metriä ylempänä täytyi taas tehdä poikkikulkua oikealle.

Matti ja kiipeilykaveri Anders. 50-luvun välineistöä.

Walter saapui seuraavalla viikolla ja ehdotin hänelle tätä yritystä harjoituksena suurta projektiamme varten. Aamulla nousimme seinämälle ja jatkoin yritystä siitä mihin viimeksi olin päässyt. Ylempänä päädyin pikku onkalon luo. Kun en saanut tarpeeksi lujaa hakaa kiinni, ryömin onkalon sisään, jossa taoin haan onkalon pohjaan ja varmistin sieltä Walterin perässä tulon.

Huomasin viereisen Torre Romanan ja Torre Lusyn huipulla ihmisiä kiikaroimassa tekemisiämme: siellä oli muiden mukana Lino Lacedelli, K2:n valloittaja. Ja sitten kuului yläpuolelta hirvittävä jylinä: Torre Granden huippua hipoen lensi ylitse Italian armeijan suihkuhävittäjä. Se oli ‘il Capitano’, lentokapteeni, jonka kanssa edellisenä iltana olimme maistelleet punaviiniä Cinque Torrin majalla. Hän oli heti aamusta rientänyt joukko-osastoonsa ja tuli nyt tervehtimään meitä!

Walter tuli luokseni, mutta paikkojen vaihto oli mahdotonta, ja niin hän jatkoi matkaa ensimmäisenä. Kuulin onkaloon vain vasaran kalkutusta silloin tällöin, ja köydet menivät hitaasti mutta varmasti ylöspäin. Lopulta oli vuoroni mennä perässä. Osuus oli varsin vaikea, mutta varmistuspaikalla pari hyvää hakaa. Kun siitä jatkoin etenemistä, oli vastassa aivan sileää seinää. Eräässä kohdin löytyi matala reikä, johon sai lyötyä vain Cassinin lyhimmän piikkihaan, jonka terä on 3 cm pitkä. Mutta se oli liian väljästi rei´ässä, ja jouduin takomaan kolme muuta samanlaista sen seuraksi, ennen kuin ne pysyivät kiinni.

Ylempänä kallio oli mustaa väriltään, ja otteita alkoi olla enemmän. Nousin suoraan ylös kapealle hyllylle, joka leikkaa koko seinämää. Sillä oli ensinousumme ratkaistu, sillä viimeinen köydenpituus oli jo oleellisesti helpompi. Alhaalla majalla isäntä Giovanni Alberti sitten nimesi reittimme ‘Via Finlandiaksi’.

Cima Ovest

Ai mitenkä sen Cima Ovestin kanssa kävi? Nousimme voimakkaasti ulkonevaa vaalean keltaista seinämää ylös kolme pitkää köydenpituutta ja päädyimme illalla suuren katon alle. Roikuimme siellä yön köysissä, mutta aamulla alkoi rajuilma, jolloin lopuksi satoi lunta ja räntää ja katsoimme parhaaksi lähteä laskeutumaan alas. Se ei ollut helppo tehtävä, sillä köysi veti heti irti seinämästä, ja me olimme lyöneet useimmat hakamme irti perästämme, koska olisimme tarvinneet niitä ylhäällä loppuosuuksilla. Uutta yritystä emme enää tehneet, sen verran ikävää maasto oli ollut. Sen sijaan nousimme yhden sen hetken vaikeimmista nousuista, Tofana-pilarin kattoreitin 18. nousun.

Jälkimietteitä

Kun vuonna 1999 nousimme Via Finlandian Cinque Torri -ryhmässä sataa tihuutteli. Lähdimme kuitenkin katsomaan olisiko reitti kiivettävissä. Kun nousimme ensimmäistä töppyrää kohti suuren leikkauksen alkua, olimme jo täysin sateelta suojassa. Leikkauksen halkeamissa näkyi useita vanhoja puukiilojani, jotka olivat säilyneet ihmeen hyväkuntoisina. Myös jokunen ruskea haka oli muistuttamassa 50 vuoden takaisista tapahtumista. Porahakoja tuli matkan varrella vastaan suhteellisen vähän, isossa leikkauksessa niitä taisi olla kaksi. Varmistuspaikoilla oli ketjut, joskin kolmannen köydenpituuden päässä ei ollut mitään. Siinähän olin ensinousussa ryöminyt pieneen kallion onkaloon varmistelemaan. Nyt oli tarkoitus joko kääntyä hiukan viistoon vasemmalle ja jatkaa ylös aina seuraaviin ketjuihin saakka tai laskeutua jonkun matkaa oikealle, jossa myös oli ketjut, kenties johonkin toiseen reittiin kuuluvat. Seuraava osuus oli mielestäni vaikein: hakoja harvassa ja jatkuvasti vaikeusastetta 6b pikku otteiden varassa. Viides kp johti sitten viistoon oikealle ‘Olavinlinnan’ onkaloiden alta kohti mustaa kalliota, jossa eteneminen kaiken aikaa helpottui, kunnes oltiin koko seinämää leikkaavalla kapealla hyllyllä, mistä oli jäljellä pitkä viimeinen osuus.

Viimeisen eli kuudennen köydenpituuden loppuosassa saimme jo vastaamme sadevettä, mikä ei kuitenkaan enää pahemmin haitannut. Jäljellä oli laskeutuminen alas tornien sisäpuolella, missä tämän tästä oli yllä sateelta suojaavaa kiveä.

Matin reittiselostus

Lähtö Torre Granden kahtia jakavan valtavan halkeaman oikealta puolelta, kohti keltaista ulkonevaa leikkausta.

1 kp: 15 m, 4. Noustaan mustaa kalliota leikkauksen juurelle.

2 kp: 35 m, 6a. Kiivetään koko leikkaus sen oikean puolista seinää pitkin etsien otteita myös päälle kallistuvan vasemman sivun kapeista halkeamista, joissa vielä näkyy muistoina silloin käyttämiäni puukiiloja narulenkkeineen. Hankalasti kavutaan vasemman puolen päällä olevalle pienelle terassille, josta hiukan vasemmalle edeten päästään epämukavalle varmistupaikalle, jossa nykyisin ketjut.

3 kp: 25 m, 6b. Hiukan vasemmalle ja sitten suoraan 5-6 m ylös keltaista seinää, jonka jälkeen pikku reikiä käsiotteina käyttäen poikkikulku oikealle 8 m matkan. Siitä viistosti ylös mustaa kalliota pikku onkalon luo. (Onkalon sisällä sen pohjassa haka, oli ensinousun varmistuspaikka). Oikealla alempana isot ketjut, jotka kuuluvat johonkin uuteen reittiin ja joita voi käyttää varmistuspaikkana. Vahinko, ettei onkalon vieressä ole ketjuja.

4 kp: 20 m, 6b. Hiukan viistoon vasemmalle nousten seuraavalle varmistuspaikalle. Tämä osuus on nykyään reitin vaikein. Toiset ovat yhdistäneet tämän edelliseen, jolloin köysi kyllä kulkee hankalan mutkikkaasti.

5 kp: 25 m, 6a. Oikealle ylös mustaa kalliota isojen onkaloiden alapuolitse (’Olavinlinna’) ja suoraan ylös koko seinämää halkovan vaakasuoran halkeaman muodostamalle kapealle hyllylle.

6 kp: 30 m, 4/5. Suoraan ylös Torre Granden huipulle

Matin ensinousussa käyttämät varusteet

Kengät: samat Vibram-pohjaiset raskaat monot olivat jalassa majalle tultaessa ja sieltä lähdettäessä sekä itse seinämällä. Minulla taisi olla monta kertaa ne jo Ruotsin laivalla jalkineina. Koko 42, paino 1100 g/kpl.

Valjaat: sellaisia ei ollut, vaan köysi kiinnitettiin paalusolmulla rinnan ympärille.

Köysi: hamppuköysiä näki vielä paljon, mutta ensimmäiset perlonköydet tulivat 1950-luvun jälkipuoliskolla.

Varmistus: kallion halkeamiin lyötiin vasaralla metallihakoja, joihin raudasta tehdyt sulkurenkaat eli karabiinit kiinnitettiin. Vaikeimmilla reiteillä käytettiin köysitikkaita, joissa askelmina alumiinipalasia. Itselläni oli 3 kpl tällaisia, joissa askelmat oli tehty jääpallomailojen varsipuusta sahaamalla.

Pukeutuminen: tavallisimmat olivat vakosametista tehdyt golfhousut sekä paksusta kankaasta tehdyt vuorilliset pusakat tai pikkutakit, joissa kunnon kaulus. Laskeutuminen nimittäin tapahtui siten, että köysi kulki kierrettynä reiden alta, poikki rinnan ja olkapään yli, jolloin se kalvoi ilkeästi kaulaa sekä reittä, ellei vaatetus ollut riittävän tuhti. Jalassa pidettiin pitkiä polven alle ulottuvia villasukkia. Cortinan ’Oravilla’ ne olivat punaiset, ja niinpä minullakin oli sellaiset.

Teksti ja kuvat on julkaistu Suomen Kiipeilyliiton luvalla. Alkuperäinen julkaisu, kuten kaikki muutkin vanhat Kiipeily-lehdet löytyvät liiton nettiarkistosta: http://climbing.fi/lehdet/2009/KIIPEILY_2_09.pdf

Jääkiipeily Suomessa (Alppikiipeily nro 12 1983)

Tämän vuoden jääkiipeilykausi alkaa olla jo loppupuolella ainakin näin Etelä-Suomessa, mutta tässä Petri Lintisen kirjoituksessa palataan 1980-luvun alkuaikoihin: kerrotaan kuinka Suomen ensimmäiset jääkiipeilyreitit syntyivät ja minkälaisilla varusteilla silloin kiivettiin. Meininki oli toisaalta hyvin erilaista kuin nykyisin, mutta mukana on myös paljon monelle nykykiipeilijällekin tuttua fiilistä: ”Kahdella jäävasaralla kiivettäessä pysysuorassa jäässä tapahtui usein ikävä ilmiö: Voimat ehtyivät. Turvonneet ja aristavat rystyset eivät olleet mikään harvinaisuus Nuuksiosta takaisin palattaessa.

 

Jääkiipeily Suomessa

Selatessani vuoden 1979 Alppikiipeilyä osui silmiini Jan von Platon mainio artikkeli jääkiipeilystä. Jääkiipeilyhän saapui Suomeen Jannen tilaaman Yvon Chouinardin Climbing Ice kirjan mukana. Nyt kun alkukäkäilystä on jo kulunut joitain vuosia ja jääkiipeily rupeaa pikkuhiljaa muistuttamaan sitä oikeaa jääkiipeilyä, ajattelin lausua jonkin sanan noista hapuilun vuosista.

Ensimmäiset haparoivat yritykset kiipeilyyn jääputouksilla tapahtuivat talvella 1978, kun Jannen kanssa olin katsomassa Nuuksion jääputousta. Jannella oli uudet hienot Chouinard jääraudat ja jäävasara mallia Baltoro. Raudat olivat jäykkää mallia ja parhaat mitä silloin rahalla saattoi saada. Baltoro jäävasara sitävastoin oli sellainen kuin vain olleton jäävasara saattaa olla. Alussa se meni täydestä, kun emme tienneet paremmasta. Ensi innostuksen puuskassa Janne oli vielä sahannut vanhan jäähakkunsa poikki ja lyhentänyt sen näin ”jäävasaraksi”. Kiipeilyvälineeksi siitä ei ollut, koska hakun pää oli ns. klassista alpine mallia eli suora. Ensi reissullamme kiipeilimme alkeelisen varustuksemme turvin joitain matalia putouksia aivan järven rannassa. Varmistimme tietenkin yläköydellä. Ensivaikutelma oli, että kuinka niitä monisatametrisiä jääputouksia oikein kiivetään kun pari metrisetkin tuntuvat olevan liian vaikeita. Jääpulttia kiinnitimme myös. Ei vain tuntunut kovin luotettavalta, kun mursi niin paljon jäätä. Pultti tai paremminkin jääruuvi oli mallia Saleua joka myöhemmin havaittiin lähes käyttökelvottomaksi. Ensimmäiseltä reissultamme ei kertynyt mahtavaa määrää kiipeilymetrejä, mutta kokemuksia sitäkin enemmän tästä uudesta kiehtovasta kiipeilymuodosta. Ehkä selvin opetus oli: Jääkiipeily on varustekiipeilyä paljon suuremmassa määrin kuin kalliokiipeily. Eli sitä ei voi harjoittaa väärillä varusteilla.

Talvella 1979 oli meillä (Ilkka Paloheimo, Jan von Plato ja minä) jääkiipeilyvälineet mukana käydessämme talvella Olhavalla. Kiipesimme Alppitorven, jonka molempia seiniä peitti parin sentin jääkerros. Mainio talvireitti, joka varmaan on lähempänä mixt-kiipeilyä kuin varsinaista jääkiipeilyä. Pääkohteemme oli kuitenkin laatasta noin 100 m vasemmalle sijoittuva 15 metrinen jääkouru.

Olimme lainanneet mukaan Saleua Alpamayo jäähakun, jonka turvin selvitimme kaikki kourun nätisti. Varmistimme taas yläköydellä. Eihän meillä ollut edes jääpultteja tarpeeksi puhumattakaan nyt sitten tavittavasta taidosta.

Alpamayo oli hakku, ei mikään kiipeilyhakku, mutta kuitenkin nykyaikainen väline, jossa oli hampaita ja edes auttavasti jyrkkyyttä terässä. Varustuksen näin parannuttua rupesi touhu muistuttamaan jo enemmän oikeaoppista jääputouskiipeilyä. Nilkan ja jalkaterän asento alkoi parantua. Enää kantapää ei aina sojottanut kohden taivasta, vaan lepäsi neljän kärkipiikin varassa jäässä kuin Yvon Chouinardilla konsanaan.

Talvi -80 toi enemmän innostusta puuhaan. Nuuksion putouksilla vierailtiin viikonloppuisin. Varustuksemme sai kaivattua täydennystä Ruotsista Lars-Göran Johanssonilta tilatuista jäävasaroista ja Chouinard-jääpulteista. Nyt myös yhä useammat olivat hankkineet Chouinard-jääraudat, joten alettiin vähin erin päästä ikävästä kenkien vaihtamisesta. Jäykät Chouinard-raudathan säädetään sopiviksi käyttäjänsä kenkiin joten rautoja ei voi vaihtaa kengistä toiseen. En tiedä mistä alun innostus jäävasaroihin johtui. Ne kuitenkin olivat ainoat, joita tuolloin pyrittiin hankkimaan. Liekö syynä silkka väärinkäsitys vai halpa hinta. Onhan jäävasara vain puolet kunnon hakun hinnasta. Kahdella jäävasaralla kiivettäessä pysysuorassa jäässä tapahtui usein ikävä ilmiö: Voimat ehtyivät.

Alkutalvesta -80 tehtiin myös ensimmäiset onnistuneet alaköysinousut Nuuksiossa. Point Dne Gully oli niistä ensimmäinen. Isosta putouksesta noin 300 m etelään sijaitsevalla toisella jyrkänteellä oleva jääkouru sai heti hienolta kalskahtavan nimen. Reittimme esikuva eli Point Five Bully Skotlannin Ben Nevisillä. Teimme sen Sampsa Lahtisen kanssa yhtä pulttia varmistuksena käyttäen. Siitä Point One Muitakin alaköysinousuja tehtiin tällä loivemmalla jääputouksella. On vissi ero 65-75- ja 80-90-asteisen jään välillä varsinkin kiivettäessä vain parin jäävasaran turvin. Siksi varsinainen iso putous sai odottaa vuoroaan hieman kauemmin.

Saman talven kevätpuolella olimme valmiita Nuuksion varsinaiselle jääputoukselle. Sen oikeanpuolimmaisesta melkein pari kymmenmetrisestä suurimmaksi osaksi pystysuorasta jääputouksesta käytiin kovaa kamppailua. Alaköydellä sille ei tohtinut kukaan edes ajatellakaan lähtevänsä. Yläköydellä sen selvitti kuitenkin tyylipuhtaasti Kim Pennanen vain kahta vasaraa käyttäen. Reitti sai nimekseen Oikea Suora.

Kiinnostuksen suuntautuessa yhä enemmän ison putouksen pitemmille ja jyrkemmille reiteille alettiin vihdoin tajuta jäävasaroiden toivottomuus pystysuorassa kiipeilyssä. Merkillä ei ole väliä, Chouinard tai Saleua, yhä onnettomia ne ovat. Kevyttä ja lyhytvartista vasaraa heiluttaessa joutuu käyttämään joka iskuun paljon voimaa. Usein vasta toisella tai kolmannella iskulla vasara istui luotettavan tuntuisesti jäässä. Lisäksi jäävasaroilla kiivettäessä on suuri vaara ruhjoa rystysensä jäähän. Turvonneet ja aristavat rystyset eivät olleet mikään harvinaisuus Nuuksiosta takaisin palattaessa.

Tilanne parantui tilattuamme L-G Johanssonilta joitain Manaslu-jäähakkuja. Jäähakussa on pitemmän varren päässä painavampi terä. Hakun heiluttaminen on siten monin verroin vaivattomampaa kuin vasaran. Hakun kun on vauhtiin saattanut, se uppoaa omalla painollaan jäähän. Keksintö jonka jo Yvon Chouinard oli tehnyt vuosia meitä ennen. Kiipeily pystysuorassa jäässä muuttui sitten hieman vaivattomammaksi.

Talvi -81 oli käänteentekevä kotimaisessa jääkiipeilyssä. Silloin saivat kaikki loput Nuuksion ja Olhavan jääputoukset ensinousunsa. Ensinousu eli ensimmäinen nousu alaköydellä olikin saanut odottaa useiden kohdalla kauan. Uudet asiaankuuluvat varusteet: Hakut ja kunnolliset Chouinard jääruuvit tekivät näistä unelmista vähitellen totta. Olimme saavuttaneet kotimaisilla jääputouksilla hiljalleen jonkinlaisen tason.

Ensimmäisenä vaikeista jääreiteistä ”kaatui” Oikea Suora. Asialla olivat Sami Laurikainen ja Arto Pakkanen. Seuraavaksi oli vuorossa keskimmäinen putous, joka on tähän mennessä pisin puhdas jääkiipeilyreitti Suomessa. Pituutta tällä reitillä on 30 m, joista ensimmäiset viitisentoista ja viimeiset vajaat 10 m ovat pystysuoraa jäätä, väliin jäädessä leppoisampaa 70 asteista. Ensinousu: Kim Pennanen ja Sami Laurikainen. Suuren putouksen vasemmanpuoleisimman haaran nousivat Sampsa Lahtinen ja Kim Pennanen. Point Dne Gullyn oikealla puolella erittäin jyrkän ja ohuen jäälaatan ensinousun arveluttava kunnia kuuluu parivaljakolle S Laurikainen ja A Pakkanen. Arveluttava siksi, että tämä suoritus hakee uhkarohkeudessaan turhaan vertaistaan Suomen kiipeilyhistoriasta. Joten ei siitä sen enempää. Viimeinen aikakirjoihin merkittävistä ”suurista ensinousuista” oli Kim Pennasen ja Ilkka Paloheimon Mäeksi ristimä tosi hieno jääputous Samin ja Arton Laatasta hieman oikealle. Korkeutta tällä 85-90-asteisella mäellä on tuollaiset parikymmentä metriä ja vaikeuttakin on.

Samana talvena vierailimme (I.P, S.L, K.P, P.L,) taas vaihteeksi Olhavalla ja kiipesimme kaiken jäähän viittaavan Olhavanlammen kuten myös Mustalammenkallioilla. Varsinkin Mustalammenvuorella voi tehdä joitain tosi maukkaita mixt-reittejä. Poikkikulku kallion yläreunassa ns. girdle on viisine köydenpituuksineen varsin hauska reitti. Taidon kasvaessa voi siirtyä aina alemmaksi seinämän jyrkemmälle osalle.

Vuoden 1982 talvena ei sitten tapahtunutkaan mitään sen merkittävämpää. Innostus Nuuksioon alkoi hieman laantua. Kaikki ensinousut oli tehty ja putoukset alkoivat käydä liian tutuiksi.

Talvesta 1983 en osaa sanoa mitään se kun ei ole uskaltautunut ainakaan tänne Helsinginhorisonttiin. Voin sen sijaan yrittää antaa joitain ohjeita varustehankintoja suunnitteleville jääkiipeilystä innostuneille uusille yrittäjille. Puhuttaessa jääkiipeilystä yleensä pitäisi tarkentaa asiaa kertomalla onko kyse varsinaisesta jääputouskiipeilystä, jääkiipeilystä vai peräti lumikiipeilystä. Varusteet näihin kaikkiin eroavat hieman toisistaan.

Jääputouskiipeilyssä on valttia jäykät Chouinard-jääraudat (n.250mk) tai Louen oudon näköiset Footfangit (n.300mk). Footfangit ovat ilmeisesti (en ole kokeillut vielä) paremmat puhtaaseen jääputouskiipeilyyn, mutta ne eivät ole käyttökelpoiset mixt-kiipeilyssä Alpeilla. Joten jos hankit ne, sinulla täytyy olla toiset raudat otettavaksi mukaan Alpeilla. Kiipeily Alpeilla on useimmiten lumikiipeilyä tai kiipeilyä jäätikköjäällä eli ei suoraan-vedestä-jäätyneessä kuten putouksilla. Siksi se on paljon pehmeämpää eikä ole siten niin väliä millä sitä hakkaa tai millä siihen astuu.

Tämän kesän villitys ”käsiaseissa” on ollut Simondin Chagal (250 mk) ja Lowen Hammingbird (300 mk). Chagalissa on 40 cm varsin ja erittäin jyrkkä ns. Terrodactyl-mallinen terä. Uppoaa erittäin hyvin kovaankin jäähän, tosin liian syvälle lyötynä voi olla aika vaikea kammeta irti. Hammingbirdissä on tuubiterä, joka ei murra jäätä juuri sanottavasti. Siksi se on saanut suhteelisen nopeasti vankan kannattajajoukon nimenomaan jääputouskiipeilyyn erikoistuneiden joukossa. Hammingbirdissä on vaihdettava terä. Joten tuubiterä on kiireenvilkkaa vaihdettava tavalliseen, jos suuntaa Alpeille tai muualle missä on mahdollista teloa hakkua kiviin. Kerran tuubiterän kunnolla kiveen lyötyään ei sillä ole enää paljon käyttöä.

Nykyään on saatavissa myös hakkuja, jotka ovat jossain määrin soveltuvia jyrkkäänkin jääputouskiipeilyyn ja silti toimivat hyvin myös jää- tai lumikiipeilyssä Alpeilla. Esim. Stubain Manaslun (250 mk) lyhyemmistä malleista on hyviä kokemuksia niin Nuuksiosta kuin Chamonix’stakin.

Jääkiipeilijä tarvitsee myös välivarmistuksia kuten kalliokiipeilijä. Kovalla vesijäällä, mitä jääputoukset aina ovat, on ainoa turvallinen varmistusväline kunnollinen jääruuvi. Parhaat ovat Chouinardin valmistamat, mitkä ikävä kyllä ovat tietenkin kaikkein kalleimmat. Niissä ruuvin tyvipää, eli mikä edellä ruuvataan jäähän, on halkaisijaltaan pienempi kuin pintaan jäävä pää. Ruuvin sisälle syntyvä jääpuikko jää siten pienemmäksi kuin pultin sisämitat. Usein saa jääpuikon ruuvin sisältä vain ravistamalla pois. Huonommissa malleissa kun varmistuksen irroitettuaan on iso urakka edessä ruuvin puhdistamiseksi. Hintaa näillä varusteilla on kunnioitettavasti siinä vajaa 100 mk kpl.

Alpeille suunnattaessa ovat käyttökelpoisia myös ns. drive in -tyyppiset jääpultit, jotka hakataan jäähän ja ruuvataan ulos. Ne ovat nopeita käyttää ja lähes yhtä turvallisia pehmeässä jäätikköjäässä kuin Chouinardin ruuvit. Hinnaltaan ne ovat edullisia: 20-40 mk kpl.

Lopuksi vetoomus kaikille Alppikiipeilyn lukijoille. Pitäkää silmänne auki ja ilmoittakaa jääputoushavainnoistanne vaikkapa jollekin hallituksen jäsenelle. Innostusta jääputouskiipeilyyn on, mutta mistä uudet putoukset?

 

Petri Lintinen

 

Tämä Petri Lintisen kirjoitus ”Jääkiipeily Suomessa” julkaistiin alunperin Alppikiipeily nro 12 -lehdessä vuonna 1983.

Kansainvälinen kiipeilytapaaminen 1976, Ensa Chamonix (Alppikiipeily1 1977)

Tässä matkakertomuksessa tehdään alppinousuja jalkalenkeillä, etsitään halpoja untuvatakkeja Courmayerista, joudutaan lumisateeseen Dent du Requin itäseinän keskipilarilla, melkein luiskahdetaan kamalaan railoon kun hypitään 3 metrin loikkia, esitellään Vekarajärven-dioja ulkomaalaisille, tavataan sormensa ja varpaansa kuuluisassa ensinousussa Annapurnalle menettänyt Maurice Herzog sekä vietetään päättäjäisten jatkoja riihessä.

Kansainvälinen kiipeilijätapaaminen 1976, Ensa Chamonix

Sitten vuoden 1967 onnistui kerhomme jälleen saamaan kutsun osallistua 19.7. – 5.8.1976 järjestettävään kansainväliseen kiipeilijätapaamiseen Ecole Nationale de Ski et d’Alpinismen tiloissa Chamonix’ssa mutkikkaiden vaiheiden jälkeen.

Tietoisina tilaisuuden järjestämisestä otimme jo helmikuun alussa yhteyden Ranskan suurlähetystöön Helsingissä. Asia ei kuitenkaan milloin minkin syyn varjolla edistynyt lainkaan. Niinpä sitten muutimme menetelmää, ja asia järjestyikin hetkessä Finnairin Pariisin virkailijan yhdellä puhelinsoitolla PPM:ään (La Fedeiation Francaise de la Montagne). Kutsu saapui yhdennellätoista hetkellä toukokuun viimeisellä viikolla. Sitä ennen se oli lähetetty jo 22 maahan. Suomi oli lisätty tussikynällä jälkeenpäin.

Kerhomme hallitus päätti pikakokouksessaan valita edustajiksi Janne von Platon ja Veikko Karhumäen. Päätöstä voidaan tietysti arvostella, kun lähtijät edustivat 2/3 koko hallituksesta. Kuitenkin ottaen huomioon viime vuosien kiipeilytapahtumat pidimme ratkaisua puolustettavana. Sitten itse tapahtumiin.

19.7.

Kansallinen Hiihto- ja Alpinistikoulu on saanut aivan uudet mahtavat toimitilat, jotka on muuten suunnitellut sama herra kuin Montrealin olympiastadioninkin. Rakennus on niin mutkikas, että kesti useamman päivän, ennen kuin opimme kysymättä löytämään oikeat paikat. Lieköhän koko kompleksissa yhtä ainoata säännönmukaista huonetta – en ainakaan havainnut.

Itse tilaisuuden avajaiset illalla auditoriumissa olivat tavanomaiset. Koulun johtaja toivotti meidät tervetulleiksi, toivoi hyvää säätä ja kehotti varovaisuuteen muistuttaen,että kyseessä eivät ole mitkään urheilukilpailut jne. sujuvalla ranskalla, jonka vähintäin yhtä sujuvaksi englanniksi käänti herra Agresti, eräs tulevista neuvonantajistamme.

Osanottajamaat olivat seuraavat: Länsi-Saksa, Englanti, Belgia (yksi edustaja), Espanja, Suomi, Ranska (neljä edustajaa), Kreikka, Hollanti, Intia, Japani, Norja, Puola, Ruotsi, Sveitsi, U.S.A, Jugoslavia ranskalaisen aakkosjärjestyksen mukaan. Meille iloinen yllätys oli ruotsalaisten edustus Johansson/Nilsson, joihin tutustuimme vuosi sitten Innerdalissa Norjassa.

Sään suhteen koulun johtajan toivomus olisi voinut toteutua paremmin muuten hyvin organisoidussa järjestelmässä, joskin kamalan byrokraattisessa. Koko alkukesän oli Länsi-Alpeilla ollut poikkeuksellisen hyvä sää, huonontuminen alkoi heinäkuun puolivälistä. Ensimmäisen viikon pitkä ennuste ei luvannut meille noususäitä, ja valitettavasti se pitikin paikkansa.

20.7.

Surkea sää. Lähdimme Jannen kanssa bussilla Mont Blancin alitse Courmayeriin lähinnä ostoksille. Siellä piti kuulemma untuvatakkien olla halvempia, mikä huhu ei kyllä pitänyt paikkaansa. Sää eteläpuolella oli yllättävän paljon parempi, ja saimme sentään ensimmäisen silmäyksen massiivin eteläpuolelle.

21.7.

Suunnitelma oli asetettu optimistisesti Greponia varten, varalla Papillon-harjanne. Sää olikin aamulla selkeä. Ensimmäinen mutka tuli matkaan, kun saimme liftin Le Plan des Aguilles’lle vasta 10.30. Grepon voitiin unohtaa, aikaa oli kulunut liikaa. Lännestä päin kävi jonkinmoinen tuuli, ja ensimmäiset pilvet olivat nopeasti muotoutumassa. Suuntasimme siis Perhosharjanteelle. Ensimmäiset noin 70 metriä nousemme nopeasti ilman köyttä jyrkässä rinteessä reitin varsinaiseen alkuun. Edellämme on ainakin kuusi köysistöä, jotka ovat palaamassa. Sää on nopeasti huononemassa. Janne ehtii vetää 1. kp n, kun alkaa jo sataa ja ukkonenkin alkaa jyrähdellä – keskeytimme kuten muutkin.

22.7.

Sää edelleen mahdoton. Lähdemme kuitenkin iltapäivällä Ref. Aguilles des Plan’lle yöksi tarkoituksena toteuttaa edellinen suunnitelma. Illalla alkaa sataa räntää.

23.7.

Maa on valkoinen koko yön sataneesta rännästä. Aguille de l’M n koillisharjanteen silhuetti vilahtelee pilven välistä. Päätämme yrittää sitä, klo 08.00 lähdemme liikkeelle. Kaksi ja puoli tuntia nousemme soraharjanteita ylös ja alas taas, ylitämme yhä tihenevässä sumupilvessä Nantillons jäätikön. Olemme jossain de l’M:n kupeessa. Eteen näkyy satakunta metriä, pystyyn noin 20 metriä. Reitin alkua ei löydy. Ei jääty silti ilman kokemuksia. Poluilla kannattaa pysyä todella tarkasti, kompassi on hyvä olla olemassa, ja kartan ostimme heti kun pääsimme alas.

24.7.

Lauantaipäivä. Sää on erittäin hyvä. Olemme nyt hyvissä ajoin jo klo 06.00 liftillä jonottamassa lippuja ja saammekin toisen liftin klo 07.10. Nyt menemme ylös Aguille du Midin huipulle ja kierrämme alas vasemmalta. Ehdimme aloittamaan kolmantena köysistönä eteläseinän Rebuffat-reittiä. 2. kptn jälkeen joudumme odottamaan parisen tuntia, kunnes pääsemme jatkamaan. Ensimmäisenä lähteneet puolalaiset koettavat pitää vauhtia yllä seurauksella, että katon alla poikkikulussa kärkimies putoaa kolme metriä.

Seuraavat viisi köydenpituutta ovat reitin makupaloja sisältäen AO tekniikalla (hakoja otteina hyväksikäyttäen) tasaisesti vaikeutta viidennen asteen molemmin puolin. Hämmästyttävää oli lähes kaikkien kiipeilijöiden jalkalenkkien runsas käyttö tällä reitillä ja nähty huono tekniikka. Reitin mukaista viimeistä kp:tä emme löytäneet. Edellä menneet olivat jo ehtineet poistua, eikä takana tulleita näkynyt missään. Poistuimmekin lopulta erään saksalaisen köysistön mukana alkuperäistä reittiä seuraten kiertämällä huipun ensin oikean kautta, tekemällä ensin yhden abseilin sitten 1. kp:n viistonousun, jonka jälkeen saavuimme kahden abseilin jälkeen liftiasemalle. Nousu tuntui parhaimmillaan reitin puolivälissä raskaalta hapen puutteesta johtuen. Olihan tämä vasta ensimmäinen nousumme ja suoraan lähelle 4000 metriä.

25.7.

Tyydyttävä sää, epävarma ennuste. Lähdemme puolilta päiviltä junalla Montenversiin ja sieltä jatkamme edelleen illaksi Mer de Glacea pitkin Ref. du Requin’lle. Marssi kestää viisi tuntia oletetun kolmen sijasta erehdyttyämme liian keskelle jäätikköä. Pois päästäksemme jouduimme jopa ottamaan köyden avuksi hakun ja rautojen lisäksi.

26.7.

Herätys klo 03.30, liikkeelle 05.00. Kohteena Dent du Requin, sen itäseinän keskipilari. Sää aamulla vaikutti hyvältä. Kahden tunnin kuluttua olemme seinämän juurella takana lyhyt alkumarssi ja 200 metriä jäätikkörinnettä, jonka loppuosa oli inhottavan jyrkkä nousta soolona. Ensimmäiset noin 200 metriä kiipeämme yhtäaikaisesti koko ajan vinosti oikealle noin ”kakkosen maastossa”. Siirrymme vähitellen vuorovetoon. Kuten aikaisemminkin alkaa sää muuttua pilviseksi lupaavasta aamusta huolimatta, tuulikin käy pohjoisen puolelta, mikä yleensä tietää noususäätä. Jatkamme nousua. Kiipeämme keskipilarin, noin sata metriä pystysuoraa ilmavaa nautintokiipeilyä. Joudumme vähitellen kokonaan pilveen, ja alkaa sataa lunta. Pilarin yläosassa nousen liian suoraviivaisesti. Joudun tekemään lenkein poikkikulun oikealle reitille, menetämme ajassa noin tunnin.

Noin klo 15.30 saavutan huippuharjanteen hienon kolmosen kp:n jälkeen. Istun hajareissa harjanteen reunalla pohjoistuulen piiskattavana vailla suojaa. Janne jatkaa vielä yhden kp:n harjanteen suunnassa etsien poistumistietä. Pääsen viimein jatkamaan kylmästä kankeana. Saan itseni ahdettua huippulohkareiden väliin miehen mentävään reikään tuulen suojaan Jannen etsiessä varmistuksessani alaspääsyä. Minusta ei ole juuri apua ranskankielistä opasta tutkittaessa.

Vihdoin varmistumme 60 metrin inhottavan näköisestä abseilkuilusta, jonne laskeudumme Jannen johdolla ainoalla köydellämme. Puolivälissä leikkausta on varmistuspaikka lenkeissä. Vielä köydenpituus alas ja pääsemme hieman parempaan maastoon. Janne saa leikkauksessa melkoisen määrän lunta päälleen laskeutuessani toisena. Lunta sataa koko ajan ja sitä on jo 5-10 cm. Joudumme kiipeämään koko ajan alaspäin varmistaen, normaalisti olisi laskeutuminen ainakin kolme kertaa joutuisampaa.

Joudumme suorittamaan vielä kaksi abseilia kalliolla. Viimein pääsemme Envers du Plan-jäätikön yläreunaan laskeutumalla vaarallisen ja jyrkän lumikäytävän. Kello on huolestuttavan paljon. Jäätikkö on erittäin huonossa kunnossa. Juoksemme rohkeasti yhtäaikaa ”siksakkia” poikkirailojen suunnassa. Yhden yli kolmen metrin levyisen ja ties kuinka syvän railon yli selviämme hyppäämällä.

Vauhtia sivusuunnassa ja hyppy 90 astetta oikealle. Alastulo jyrkkään rinteeseen mahalleen ja jarrutus hakulla, jottei luisuisi seuraavaan railoon. Kaksi kertaa laskeudumme köydellä jääpollarista. On inhottava toimenpide, kun ei ole ylimääräistä varmistusköyttä. Kerran Janne on luiskahtaa kamalaan railoon, mutta pelastaa itse tilanteen hakkunsa avulla. Pääsemme viimein helpompaan maastoon ja pystymme vielä kiristämään vauhtia yhä hämärtyvässä illassa. Viimeiset sadat metrit majalle tulemme aivan pilkkopimeässä hakulla polunvartta tunnustellen klo 23.00. Nousu on ohi.

27.7.

Heräämme tyytyväisinä, syömme aamupalan ja silmäämme vielä kerran pilvien välistä vilahtelevaa, nyt lumista seinämää, eipä olisi tänään nousuolosuhteita. Matka Montenversiin sujuu nyt optimireittiä kahdessa tunnissa. Illalla esittelemme suomalaisia seinämiä diakuvin. Etenkin Vekarajärven maisemat järvineen herättävät yleistä ihastusta.

28.7.

Vaihteeksi hieno päivä. Käymme nousemassa Chapelle de la Gliere lV’aeitin. Nousu kestää kaksi tuntia, ja on yhdeksän kp tä. Erikoista on vain se, että ohitamme ainakin 20 köysistöä tällä turistireitillä. Jotkut japanilaiset eivät oikein tahdo ymmärtää ”kiilaamistamme”. Hyvä, etteivät tosiaan tarttuneet paitaamme, pulina oli kova!

29.7.

Edelleen hyvä sää. Tarkoituksena oli nousta Dent du Geant’in eteläseinä. Saimme kuitenkin vasta viidennen liftin Midin huipulle, ja sieltä ei lifti kulkenutkaan Helbronneriin – oli liian kylmä! Laskeuduimme alas Midin juurelle ja jatkoimme Refuge des Cosmiques’lle. Pidimme pienen lounastauon ja nousimme sitten Cosmiques—harjanteen, lV-/2h. Lopussa oli sentään kaksi kp:tä kiipeilyäkin. Reitti päättyy suorastaan kuvottavasti tikapuita pitkin keskelle ”pällisteleviä” turisteja Midin näköalaterassille! Nyt lifti jo kulki Helbronneriin, ja teimme sinne edestakaisen sightseeing-matkan. Toissapäiväinen 18 tunnin nousu painoi vielä jäsenissä, joten olimme sentään tyytyväisiä tähän vaatimattomaan nousuun, eihän tullut ihan hukkapäivä sentään.

30.7.

Edelleen hieno sää. Iltapäivällä lähdemme bussilla les Hou- ches’iin, josta edelleen Teleferique Bellevue ja junalla le Nid d’Aigleen. Kävely Ref. du Gouter’lle kestää 3h40′. Tete Rousse-majan jälkeen seuraavan lumikäytävän poikkikulku on syytä suorittaa nopeasti ainakin iltapäivällä, jolloin auringon sulatuksesta irronneita kiviä putoilee käytävässä tiheään. Illalla huomaamme lännestä päin lähestyvän selvän säärintaman.

31.7.

Herätys klo 02.00. Majassa ei juuri saanut nukutuksi, kun oli niin monta henkeä samassa huoneessa, happi kävi selvästi vähiin suljetussa huoneessa. Liikkeelle lähdettiin

klo 03.15. Taivas oli osittain ylä- pilven peitossa. Aikaisemmin lähteneet köysistöt muodostivat lamppuineen kuin valtavan kiiltomadon. Meillä oli vaatimattomasti yksi taskulamppu, joka sekin lakkasi tunnin kuluttua kylmässä näyttämästä. Ohitimme tasaiseen toisia kiipeilijöitä koittaen kuitenkin hyötyä heidän otsalampuistaan pimeässä yössä.

Vallot-majalla poikkesimme korjaamassa jäärautoja ja tupakkatauolla. Aamu oli jo valjennut riittävästi, joten meidän ei enää tarvinnut tukeutua toisten valoihin. Ilman ohuus alkoi jo tuntua, ja vauhtia oli selvästi hidastettava. Joillakin muilla oli todella suuria vaikeuksia haper saannissa. Huipulle saavuttiin klo 06.50. Tuuli kävi niin kovaa ja kylmästi, että emme viipyneet ylhäällä kuin pakollisten kuvien verran. Jatkoimme ylikulkua vasempaan alas kohti Mont Mauditia inhottavassa sivutuulessa. Kierrämme sen vasemmalta ja saavumme jyrkkään lumirinteeseen, johon pienelle kalliokielekkeelle jäämme tauolle.

Sitten majalta lähdön olemme ensimmäisen kerran tuulensuojassa. Rinne on niin jyrkkä, että joudumme paikoin laskeutumaan yksitellen. Yläpuolen lumiräystäät ovat arveluttavan näköisiä. Pidämme parasta mahdollista vauhtia päästäksemme niiden alta nopeasti pois. Mont Blanc du Taculin olkapäällä poistamme köyden. Sumu tiivistyy alapuolellamme, ja alkaa sataa saapuessamme Midin laaksoon. Viimeinen nousu liftiasemalle tuntuu jo raskaalta. Klo 12.10 vihdoin ylhäällä.

1.8.

Surkea sää. Lepopäivää on helppo pitää, kun ei sään puolesta pystyisi kiipeämäänkään. Seuraamme muiden maiden filmi- ja diaesityksiä.

2.8.

Sää on jälleen nousukelpoinen. Klo 11.30 olemme Arete des Papillons’in alussa toisen kerran. Reitti on nautinnollinen ja edistyy mukavaa vauhtia. Saavutamme edellä kulkevan köysistön, espanjalaiset isä ja kolme poikaa. Pidämme tauon heidän alapuolellaan. Heidän nousunsa ei tunnu edistyvän ollenkaan. Lopulta lähden katsomaan lähempää. Isä-parka on juuttunut vaikeaan kohtaan. Emme ymmärrä toisiamme, mutta hänen voimansa ovat lopussa ja hän näyttää sormella sydäntään. Onnistun ohittamaan hänet ja ripustan mukana Olleet kaksi nauhalenkkiä hänelle valmiiksi, joiden avulla hän selviää tukalasta paikastaan.

Janne pitää nolostuneille pojille jämäkän puhuttelun vanhan miehen käytyä oikein kädestä pitäen kiittämässä saamastaan avusta. 1 kp:n jälkeen olemme reitin päätepisteessä. Aguille du Peignen huipulle emme ehdi nousta johtuen myöhäisestä lähdöstä ja espanjalaisten meille aiheuttamasta viivästyksestä, jotta kerkiämme alas koululle ajoissa laatimaan seuraavan päivän suunnitelman.

3.8.

Suunnitelma Pointe Lachenalin nousemiseksi sortuu kahden tunnin odotukseen Midin liftillä. Sää on aivan loistava. Vihdoin klo 13.00 pääsemme ylös. Kierrämme jälleen kerran alas Midin juurelle ja jatkamme läheiselle Cosmique-majalle. Päätämme nousta Eperon Cosmicsin, joka oli suunniteltu seuraavaksi päiväksi. Emme pidä kiirettä lähtöön, reitillä on vielä monta köysistöä. Klo 16.30 olemme noin 120 metriä korkean reitin alussa. Janne aloittaa nousun jäisessä rinteessä kalliomuurin tuntumassa.

Alku on liukkaudessaan täpärä, kun jätimme raudat majalle. Jatkan yli hienon katon kahden lenkin avulla. Sen jälkeen kolme todella kaunista sopusuhtaista köydenpituutta ja kahden tunnin kuluttua olemme ylhäällä. Huolimatta lyhyydestään oli reitti mielestäni kokonaisuutena kaunein, kun reitin lähes jokainen metri tarjosi monipuolisen vaihtelevaa kiipeilyä pystyllä seinällä hyvien otteiden varassa. Päästyämme majalle tunsi Janne jo aiemmin aran kurkkunsa tulevan todella kipeäksi.

4.8.

Heräämme klo 07.00. Jannen kurkku on kipeytynyt niin, että joudumme jättämään suunnittelemamme Pointe Lachenalin rauhaan. Majan palvelu on ollut surkeinta kokemistamme. Emme saa lämmintä vettä, joten lähdemme alas Ensa:an. Sää on erittäin kylmä ja hivenen pilvinen, mutta paranemaan päin. Ylhäältä Midin Liftiasemalta luomme vielä viimeisen haikean silmäyksen tuohon mahtavaan maisemaan. Loppupäivä kuluu osaltani materiaalin järjestämisessä, pakkaamisessa ja joidenkin tuliaisten hankinnassa. Janne on todella kipeä ja nukkuu koko päivän. Kyseessä on koulun lääkärin mukaan jonkinlainen kurkku- ja suutulehdus.

5.8.

Päivä kuluu päättäjäisillallisia odotellessa – Jannella levätessä. Ranskan nuoriso- ja urheiluministeri – olikohan se nyt näin? – on estynyt saapumasta tilaisuuteen johtuen Montrealin olympiajoukkueen palaamisesta samana päivänä. Sen sijaan osallistuu tilaisuuteen kunniavieraana Maurice Herzog, joka ensimmäistä yli 8000 metrin huippua vallottaessaan palellutti alastullessaan kätensä ja jalkansa niin, että molempien käsien kaikki sormet ja peukalot sekä varpaat jouduttiin myöhemmin amputoimaan. Tilaisuudessa oli myös koulun entinen johtaja Jean Franco, joka aikaisemmille suomalaisille kävijöillekin on tuttu. Itse illallisesta täytyy sanoa, että ranskalainen keittiö keräsi vielä viimeiset mahdolliset pisteet.

Jatkot vietettiin sitten Chamonix’n laidalla koulun opettajan, herra Agrestin tunnelmallisessa hirsitalossa, muistutti lähinnä riiheä. Agresti totesi hyvästellessään: ”Enpä tiedä, missä seuraavan kerran tapaamme – ehkäpä taivaassa”. Toivom mukaan kuitenkin jossain muualla ja aikaisemmin.

6.8.

Aamulla sitten lähdettiin. Oli jotenkin harmillista, että sääolosuhteissa oli jälleen tapahtumassa käänne pysyvästi parempaan, juuri kun tilaisuus päättyi. Lentäessäni Genevestä Frankfurtiin sain vielä kerran nähdä koko mahtavan panoraaman ilman pilven haituvaakaan.

YHTEENVETO

1. Vuoristonousut

Kuudentoista maan yhteensä 33 kiipeilijää suorittivat kaikkiaan 50 nousua. Belgian edustaja, joka osallistui yksin tilaisuuteen, ei saanut suoritettua yhtään nousua. Tilanne, jonka ilmeisesti meikäläisetkin ovat saaneet kokea joskaan ei niin karvaasti. Keskiarvoksi köysistöä kohden tulee siten vain 3,1 nousua. Oma osuutemme oli seitsemän nousua, joten keskiarvollisesti olimme varsin aktiivisia.

Todettakoon kuitenkin, että osa edustajista halusi keskittyä vain määrättyyn kovaan kohteeseen, kuten esim. amerikkalaiset, jotka suorittivat yhden harjoitusnousun ja varsinaisena ”diplomina” Drulla sitten amerikkalaisten direttissiman, jonka myös länsisaksalaiset ja japanilaiset nousivat. Muista huomattavista nousuista mainittakoon Aguille du Trioletin pohjoisseinämä: espanjalaiset, Mont Blanc Pilier d’Angle: jugoslavialaiset ja sama vuori Voie de la Poire: englantilaiset. Ensimmäisen nousun ehtivät suorittamaan ruotsalaiset kurjissa olosuhteissa: Pointe Lachenal. Viimeisinä palasivat japanilaiset Drulta ilmeisesti vasta 6.8.

Omat nousumahdollisuutemme rajoittuivat varustuksesta johtuen vain päivänousuihin. Asteikon mukaan vaikeimmaksi jäi Aguille du Midi, voie Rebuffat V. Vaativin oli kuitenkin olosuhteista johtuen Dent du Requin face est IV (kaksi kohtaa V).

Ainut vakavampi sattuma oli intialaisen yhden etusormen ensimmäisen nivelen paleltuminen, joka tummui aivan siniseksi, mutta alkoi jo loppuvaiheessa kovalla lääkityksellä onneksi parantua.

2. Säätekijät

Niin kuin Norjassa yleensä kaakkoistuuli tuo hyvän noususään, tapahtuu sama asia Länsi-Alpeilla pohjoistuulella. Tapaamisemme aikana oli ensimmäisellä viikolla huono sää, toisella vaihteleva, osin hyvä ja kolmannella sitten jo hyvä. Sää on loppujen lopuksi ratkaiseva tekijä nousujen kannalta niin kuin jokainen vuoristossa oleskellut on varmasti havainnut. Sanoisinko kokemattomalle objektiivinen vaaratekijä ja kokeneelle subjektiivinen — sen pahimmilta seurauksilta voi väistää, kunhan perääntyy vain ajoissa. Yleistää myös melkein voi, jos aamulla jo klo 09-11 alkaa muodostua pilviä, vaikka vaarattoman näköisiä pikku ”palleroita”, ollaan sitten iltapäivällä vuorilla vähintäin pilvessä kokonaan, hyvä jos ei sen pahempaa.

Konkreettisen esimerkin saimme itse asiasta Requinin itäseinällä laskeutumisreitillä. Liki piti, ettemme joutuneet yöpymään lumimyrskyn sekoitettua perusteellisesti aikataulumme. Yöpyminen märissä kiipeilyvaatteissa ilman telttaa ja räntäsateessa olisi saattanut muodostua todella vakavaksi.

Veikko Karhumäki

Tämä Veikko karhumäen matkakertomus kansainvälisestä kiipeilijätapaamisesta Chamonix:ssa kesällä 1976 julkaistiin alunperin Alppikiipeily1 -lehdessä vuonna 1977.

 

 

Haagalaisten harrastelua (Alppikiipeily 1 1977)

Haagalaisten harrastelua

Kaikkia rinteillä liikkujia ei alppikerho ole tavoittanut viime vuosina. Villinä ryhmänä Helsingin seudulla on liikkunut kolmikko Pertti Lehväslaiho, Lauri Salonen, Eero Pajula.

Koko juttu alkoi puista. Se oli aluksi koulupoikien roikkumista männyissä ja kivillä Haagan hyppyrimäen takana. Se muuttui sitten innostuksen kasvaessa eräänlaiseksi köysistelyksi: puusta toteen hankkiuduttiin köyttä myöten. Käsivoimia siinä tuli hankituksi, mikä kyllä näkyy vieläkin, kun katselee Pepen liikkumista kalliolla.

Matti Jokisen kirjasta löydettiin Taivaskallio, ja liikkuminen Haagan puissa ja Kaivokselan vanhoilla kaivoksilla alkoi muuttua yhä enemmän puhtaaksi kalliokiipeilyksi. Mitään piirroksia reiteistä ei pojilla ollut käytettävissään, vaikeusasteita ei tietenkään tiedetty ja kovasti oltiin pettyneitä, kun Valaskalaa ei onnistuttu nousemaan.

Sipoossa pojat kävivät kolme kertaa. Apuneuvoina olivat itse tehdyt haat ja 10 mm:n nailonköysi. Reittejä ei sielläkään tunnettu, ja vanhan haan löytyminen oli aina iloinen yllätys. Munchenistä tilattiin sitten kalliilla rahalla välttämättömimpiä välineitä, ja pikku hiljaa saatiin touhuun oikeaoppisuutta. Erilainen korkeuksissa rimpuileminen alkoi jäädä. Tilalle tuli vuoristokiipeily.

Kuvastimessa olleen jutun perusteella pojat ottivat yhteyttä Karhumäen Veikkoon. Näihin aikoihin Lauri Salonen joutui kuitenkin lähtemään puolustusvoimien leipiin, ja Eero Pajula meni opiskelemaan Frankfurtiin. Pepe sen sijaan on ollut aktiivisesti mukana koko kesän ja hänet on opittu tuntemaan väkivahvana kalliokiipeilijänä, jonka otteet usein täpärissä tilanteissa pitävät raudanlujasti.

Lähivuosina saanemme nähdä myös kaksi muuta kaverusta kesäiltoina mukana Taiskin ja Sippolan rinteillä.

Heikki Niskakangas

Tämä Heikki Niskakankaan kirjoitus ”Haagalaisten harrastelua” julkaistiin alunperin Alppikiipeily 1 -lehdessä vuonna 1977.

Alppikiipeily-lehti n:1 1977

Haagalaisten harrastelua, alkuperäinen teksti

Alppikerhon uusi historia-blogi!

Tervetuloa lukemaan Suomen kiipeilyhistorian valittuja paloja! Julkaisemme kerran kuukaudessa vanhoja digitoituja tekstejä seuramme varaston uumenista löytyneiden julkaisujen joukosta. Pysykää kuulolla, tiedossa on varmasti hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita vuosien varrelta!