Kansainvälinen kiipeilytapaaminen 1976, Ensa Chamonix (Alppikiipeily1 1977)

Tässä matkakertomuksessa tehdään alppinousuja jalkalenkeillä, etsitään halpoja untuvatakkeja Courmayerista, joudutaan lumisateeseen Dent du Requin itäseinän keskipilarilla, melkein luiskahdetaan kamalaan railoon kun hypitään 3 metrin loikkia, esitellään Vekarajärven-dioja ulkomaalaisille, tavataan sormensa ja varpaansa kuuluisassa ensinousussa Annapurnalle menettänyt Maurice Herzog sekä vietetään päättäjäisten jatkoja riihessä.

Kansainvälinen kiipeilijätapaaminen 1976, Ensa Chamonix

Sitten vuoden 1967 onnistui kerhomme jälleen saamaan kutsun osallistua 19.7. – 5.8.1976 järjestettävään kansainväliseen kiipeilijätapaamiseen Ecole Nationale de Ski et d’Alpinismen tiloissa Chamonix’ssa mutkikkaiden vaiheiden jälkeen.

Tietoisina tilaisuuden järjestämisestä otimme jo helmikuun alussa yhteyden Ranskan suurlähetystöön Helsingissä. Asia ei kuitenkaan milloin minkin syyn varjolla edistynyt lainkaan. Niinpä sitten muutimme menetelmää, ja asia järjestyikin hetkessä Finnairin Pariisin virkailijan yhdellä puhelinsoitolla PPM:ään (La Fedeiation Francaise de la Montagne). Kutsu saapui yhdennellätoista hetkellä toukokuun viimeisellä viikolla. Sitä ennen se oli lähetetty jo 22 maahan. Suomi oli lisätty tussikynällä jälkeenpäin.

Kerhomme hallitus päätti pikakokouksessaan valita edustajiksi Janne von Platon ja Veikko Karhumäen. Päätöstä voidaan tietysti arvostella, kun lähtijät edustivat 2/3 koko hallituksesta. Kuitenkin ottaen huomioon viime vuosien kiipeilytapahtumat pidimme ratkaisua puolustettavana. Sitten itse tapahtumiin.

19.7.

Kansallinen Hiihto- ja Alpinistikoulu on saanut aivan uudet mahtavat toimitilat, jotka on muuten suunnitellut sama herra kuin Montrealin olympiastadioninkin. Rakennus on niin mutkikas, että kesti useamman päivän, ennen kuin opimme kysymättä löytämään oikeat paikat. Lieköhän koko kompleksissa yhtä ainoata säännönmukaista huonetta – en ainakaan havainnut.

Itse tilaisuuden avajaiset illalla auditoriumissa olivat tavanomaiset. Koulun johtaja toivotti meidät tervetulleiksi, toivoi hyvää säätä ja kehotti varovaisuuteen muistuttaen,että kyseessä eivät ole mitkään urheilukilpailut jne. sujuvalla ranskalla, jonka vähintäin yhtä sujuvaksi englanniksi käänti herra Agresti, eräs tulevista neuvonantajistamme.

Osanottajamaat olivat seuraavat: Länsi-Saksa, Englanti, Belgia (yksi edustaja), Espanja, Suomi, Ranska (neljä edustajaa), Kreikka, Hollanti, Intia, Japani, Norja, Puola, Ruotsi, Sveitsi, U.S.A, Jugoslavia ranskalaisen aakkosjärjestyksen mukaan. Meille iloinen yllätys oli ruotsalaisten edustus Johansson/Nilsson, joihin tutustuimme vuosi sitten Innerdalissa Norjassa.

Sään suhteen koulun johtajan toivomus olisi voinut toteutua paremmin muuten hyvin organisoidussa järjestelmässä, joskin kamalan byrokraattisessa. Koko alkukesän oli Länsi-Alpeilla ollut poikkeuksellisen hyvä sää, huonontuminen alkoi heinäkuun puolivälistä. Ensimmäisen viikon pitkä ennuste ei luvannut meille noususäitä, ja valitettavasti se pitikin paikkansa.

20.7.

Surkea sää. Lähdimme Jannen kanssa bussilla Mont Blancin alitse Courmayeriin lähinnä ostoksille. Siellä piti kuulemma untuvatakkien olla halvempia, mikä huhu ei kyllä pitänyt paikkaansa. Sää eteläpuolella oli yllättävän paljon parempi, ja saimme sentään ensimmäisen silmäyksen massiivin eteläpuolelle.

21.7.

Suunnitelma oli asetettu optimistisesti Greponia varten, varalla Papillon-harjanne. Sää olikin aamulla selkeä. Ensimmäinen mutka tuli matkaan, kun saimme liftin Le Plan des Aguilles’lle vasta 10.30. Grepon voitiin unohtaa, aikaa oli kulunut liikaa. Lännestä päin kävi jonkinmoinen tuuli, ja ensimmäiset pilvet olivat nopeasti muotoutumassa. Suuntasimme siis Perhosharjanteelle. Ensimmäiset noin 70 metriä nousemme nopeasti ilman köyttä jyrkässä rinteessä reitin varsinaiseen alkuun. Edellämme on ainakin kuusi köysistöä, jotka ovat palaamassa. Sää on nopeasti huononemassa. Janne ehtii vetää 1. kp n, kun alkaa jo sataa ja ukkonenkin alkaa jyrähdellä – keskeytimme kuten muutkin.

22.7.

Sää edelleen mahdoton. Lähdemme kuitenkin iltapäivällä Ref. Aguilles des Plan’lle yöksi tarkoituksena toteuttaa edellinen suunnitelma. Illalla alkaa sataa räntää.

23.7.

Maa on valkoinen koko yön sataneesta rännästä. Aguille de l’M n koillisharjanteen silhuetti vilahtelee pilven välistä. Päätämme yrittää sitä, klo 08.00 lähdemme liikkeelle. Kaksi ja puoli tuntia nousemme soraharjanteita ylös ja alas taas, ylitämme yhä tihenevässä sumupilvessä Nantillons jäätikön. Olemme jossain de l’M:n kupeessa. Eteen näkyy satakunta metriä, pystyyn noin 20 metriä. Reitin alkua ei löydy. Ei jääty silti ilman kokemuksia. Poluilla kannattaa pysyä todella tarkasti, kompassi on hyvä olla olemassa, ja kartan ostimme heti kun pääsimme alas.

24.7.

Lauantaipäivä. Sää on erittäin hyvä. Olemme nyt hyvissä ajoin jo klo 06.00 liftillä jonottamassa lippuja ja saammekin toisen liftin klo 07.10. Nyt menemme ylös Aguille du Midin huipulle ja kierrämme alas vasemmalta. Ehdimme aloittamaan kolmantena köysistönä eteläseinän Rebuffat-reittiä. 2. kptn jälkeen joudumme odottamaan parisen tuntia, kunnes pääsemme jatkamaan. Ensimmäisenä lähteneet puolalaiset koettavat pitää vauhtia yllä seurauksella, että katon alla poikkikulussa kärkimies putoaa kolme metriä.

Seuraavat viisi köydenpituutta ovat reitin makupaloja sisältäen AO tekniikalla (hakoja otteina hyväksikäyttäen) tasaisesti vaikeutta viidennen asteen molemmin puolin. Hämmästyttävää oli lähes kaikkien kiipeilijöiden jalkalenkkien runsas käyttö tällä reitillä ja nähty huono tekniikka. Reitin mukaista viimeistä kp:tä emme löytäneet. Edellä menneet olivat jo ehtineet poistua, eikä takana tulleita näkynyt missään. Poistuimmekin lopulta erään saksalaisen köysistön mukana alkuperäistä reittiä seuraten kiertämällä huipun ensin oikean kautta, tekemällä ensin yhden abseilin sitten 1. kp:n viistonousun, jonka jälkeen saavuimme kahden abseilin jälkeen liftiasemalle. Nousu tuntui parhaimmillaan reitin puolivälissä raskaalta hapen puutteesta johtuen. Olihan tämä vasta ensimmäinen nousumme ja suoraan lähelle 4000 metriä.

25.7.

Tyydyttävä sää, epävarma ennuste. Lähdemme puolilta päiviltä junalla Montenversiin ja sieltä jatkamme edelleen illaksi Mer de Glacea pitkin Ref. du Requin’lle. Marssi kestää viisi tuntia oletetun kolmen sijasta erehdyttyämme liian keskelle jäätikköä. Pois päästäksemme jouduimme jopa ottamaan köyden avuksi hakun ja rautojen lisäksi.

26.7.

Herätys klo 03.30, liikkeelle 05.00. Kohteena Dent du Requin, sen itäseinän keskipilari. Sää aamulla vaikutti hyvältä. Kahden tunnin kuluttua olemme seinämän juurella takana lyhyt alkumarssi ja 200 metriä jäätikkörinnettä, jonka loppuosa oli inhottavan jyrkkä nousta soolona. Ensimmäiset noin 200 metriä kiipeämme yhtäaikaisesti koko ajan vinosti oikealle noin ”kakkosen maastossa”. Siirrymme vähitellen vuorovetoon. Kuten aikaisemminkin alkaa sää muuttua pilviseksi lupaavasta aamusta huolimatta, tuulikin käy pohjoisen puolelta, mikä yleensä tietää noususäätä. Jatkamme nousua. Kiipeämme keskipilarin, noin sata metriä pystysuoraa ilmavaa nautintokiipeilyä. Joudumme vähitellen kokonaan pilveen, ja alkaa sataa lunta. Pilarin yläosassa nousen liian suoraviivaisesti. Joudun tekemään lenkein poikkikulun oikealle reitille, menetämme ajassa noin tunnin.

Noin klo 15.30 saavutan huippuharjanteen hienon kolmosen kp:n jälkeen. Istun hajareissa harjanteen reunalla pohjoistuulen piiskattavana vailla suojaa. Janne jatkaa vielä yhden kp:n harjanteen suunnassa etsien poistumistietä. Pääsen viimein jatkamaan kylmästä kankeana. Saan itseni ahdettua huippulohkareiden väliin miehen mentävään reikään tuulen suojaan Jannen etsiessä varmistuksessani alaspääsyä. Minusta ei ole juuri apua ranskankielistä opasta tutkittaessa.

Vihdoin varmistumme 60 metrin inhottavan näköisestä abseilkuilusta, jonne laskeudumme Jannen johdolla ainoalla köydellämme. Puolivälissä leikkausta on varmistuspaikka lenkeissä. Vielä köydenpituus alas ja pääsemme hieman parempaan maastoon. Janne saa leikkauksessa melkoisen määrän lunta päälleen laskeutuessani toisena. Lunta sataa koko ajan ja sitä on jo 5-10 cm. Joudumme kiipeämään koko ajan alaspäin varmistaen, normaalisti olisi laskeutuminen ainakin kolme kertaa joutuisampaa.

Joudumme suorittamaan vielä kaksi abseilia kalliolla. Viimein pääsemme Envers du Plan-jäätikön yläreunaan laskeutumalla vaarallisen ja jyrkän lumikäytävän. Kello on huolestuttavan paljon. Jäätikkö on erittäin huonossa kunnossa. Juoksemme rohkeasti yhtäaikaa ”siksakkia” poikkirailojen suunnassa. Yhden yli kolmen metrin levyisen ja ties kuinka syvän railon yli selviämme hyppäämällä.

Vauhtia sivusuunnassa ja hyppy 90 astetta oikealle. Alastulo jyrkkään rinteeseen mahalleen ja jarrutus hakulla, jottei luisuisi seuraavaan railoon. Kaksi kertaa laskeudumme köydellä jääpollarista. On inhottava toimenpide, kun ei ole ylimääräistä varmistusköyttä. Kerran Janne on luiskahtaa kamalaan railoon, mutta pelastaa itse tilanteen hakkunsa avulla. Pääsemme viimein helpompaan maastoon ja pystymme vielä kiristämään vauhtia yhä hämärtyvässä illassa. Viimeiset sadat metrit majalle tulemme aivan pilkkopimeässä hakulla polunvartta tunnustellen klo 23.00. Nousu on ohi.

27.7.

Heräämme tyytyväisinä, syömme aamupalan ja silmäämme vielä kerran pilvien välistä vilahtelevaa, nyt lumista seinämää, eipä olisi tänään nousuolosuhteita. Matka Montenversiin sujuu nyt optimireittiä kahdessa tunnissa. Illalla esittelemme suomalaisia seinämiä diakuvin. Etenkin Vekarajärven maisemat järvineen herättävät yleistä ihastusta.

28.7.

Vaihteeksi hieno päivä. Käymme nousemassa Chapelle de la Gliere lV’aeitin. Nousu kestää kaksi tuntia, ja on yhdeksän kp tä. Erikoista on vain se, että ohitamme ainakin 20 köysistöä tällä turistireitillä. Jotkut japanilaiset eivät oikein tahdo ymmärtää ”kiilaamistamme”. Hyvä, etteivät tosiaan tarttuneet paitaamme, pulina oli kova!

29.7.

Edelleen hyvä sää. Tarkoituksena oli nousta Dent du Geant’in eteläseinä. Saimme kuitenkin vasta viidennen liftin Midin huipulle, ja sieltä ei lifti kulkenutkaan Helbronneriin – oli liian kylmä! Laskeuduimme alas Midin juurelle ja jatkoimme Refuge des Cosmiques’lle. Pidimme pienen lounastauon ja nousimme sitten Cosmiques—harjanteen, lV-/2h. Lopussa oli sentään kaksi kp:tä kiipeilyäkin. Reitti päättyy suorastaan kuvottavasti tikapuita pitkin keskelle ”pällisteleviä” turisteja Midin näköalaterassille! Nyt lifti jo kulki Helbronneriin, ja teimme sinne edestakaisen sightseeing-matkan. Toissapäiväinen 18 tunnin nousu painoi vielä jäsenissä, joten olimme sentään tyytyväisiä tähän vaatimattomaan nousuun, eihän tullut ihan hukkapäivä sentään.

30.7.

Edelleen hieno sää. Iltapäivällä lähdemme bussilla les Hou- ches’iin, josta edelleen Teleferique Bellevue ja junalla le Nid d’Aigleen. Kävely Ref. du Gouter’lle kestää 3h40′. Tete Rousse-majan jälkeen seuraavan lumikäytävän poikkikulku on syytä suorittaa nopeasti ainakin iltapäivällä, jolloin auringon sulatuksesta irronneita kiviä putoilee käytävässä tiheään. Illalla huomaamme lännestä päin lähestyvän selvän säärintaman.

31.7.

Herätys klo 02.00. Majassa ei juuri saanut nukutuksi, kun oli niin monta henkeä samassa huoneessa, happi kävi selvästi vähiin suljetussa huoneessa. Liikkeelle lähdettiin

klo 03.15. Taivas oli osittain ylä- pilven peitossa. Aikaisemmin lähteneet köysistöt muodostivat lamppuineen kuin valtavan kiiltomadon. Meillä oli vaatimattomasti yksi taskulamppu, joka sekin lakkasi tunnin kuluttua kylmässä näyttämästä. Ohitimme tasaiseen toisia kiipeilijöitä koittaen kuitenkin hyötyä heidän otsalampuistaan pimeässä yössä.

Vallot-majalla poikkesimme korjaamassa jäärautoja ja tupakkatauolla. Aamu oli jo valjennut riittävästi, joten meidän ei enää tarvinnut tukeutua toisten valoihin. Ilman ohuus alkoi jo tuntua, ja vauhtia oli selvästi hidastettava. Joillakin muilla oli todella suuria vaikeuksia haper saannissa. Huipulle saavuttiin klo 06.50. Tuuli kävi niin kovaa ja kylmästi, että emme viipyneet ylhäällä kuin pakollisten kuvien verran. Jatkoimme ylikulkua vasempaan alas kohti Mont Mauditia inhottavassa sivutuulessa. Kierrämme sen vasemmalta ja saavumme jyrkkään lumirinteeseen, johon pienelle kalliokielekkeelle jäämme tauolle.

Sitten majalta lähdön olemme ensimmäisen kerran tuulensuojassa. Rinne on niin jyrkkä, että joudumme paikoin laskeutumaan yksitellen. Yläpuolen lumiräystäät ovat arveluttavan näköisiä. Pidämme parasta mahdollista vauhtia päästäksemme niiden alta nopeasti pois. Mont Blanc du Taculin olkapäällä poistamme köyden. Sumu tiivistyy alapuolellamme, ja alkaa sataa saapuessamme Midin laaksoon. Viimeinen nousu liftiasemalle tuntuu jo raskaalta. Klo 12.10 vihdoin ylhäällä.

1.8.

Surkea sää. Lepopäivää on helppo pitää, kun ei sään puolesta pystyisi kiipeämäänkään. Seuraamme muiden maiden filmi- ja diaesityksiä.

2.8.

Sää on jälleen nousukelpoinen. Klo 11.30 olemme Arete des Papillons’in alussa toisen kerran. Reitti on nautinnollinen ja edistyy mukavaa vauhtia. Saavutamme edellä kulkevan köysistön, espanjalaiset isä ja kolme poikaa. Pidämme tauon heidän alapuolellaan. Heidän nousunsa ei tunnu edistyvän ollenkaan. Lopulta lähden katsomaan lähempää. Isä-parka on juuttunut vaikeaan kohtaan. Emme ymmärrä toisiamme, mutta hänen voimansa ovat lopussa ja hän näyttää sormella sydäntään. Onnistun ohittamaan hänet ja ripustan mukana Olleet kaksi nauhalenkkiä hänelle valmiiksi, joiden avulla hän selviää tukalasta paikastaan.

Janne pitää nolostuneille pojille jämäkän puhuttelun vanhan miehen käytyä oikein kädestä pitäen kiittämässä saamastaan avusta. 1 kp:n jälkeen olemme reitin päätepisteessä. Aguille du Peignen huipulle emme ehdi nousta johtuen myöhäisestä lähdöstä ja espanjalaisten meille aiheuttamasta viivästyksestä, jotta kerkiämme alas koululle ajoissa laatimaan seuraavan päivän suunnitelman.

3.8.

Suunnitelma Pointe Lachenalin nousemiseksi sortuu kahden tunnin odotukseen Midin liftillä. Sää on aivan loistava. Vihdoin klo 13.00 pääsemme ylös. Kierrämme jälleen kerran alas Midin juurelle ja jatkamme läheiselle Cosmique-majalle. Päätämme nousta Eperon Cosmicsin, joka oli suunniteltu seuraavaksi päiväksi. Emme pidä kiirettä lähtöön, reitillä on vielä monta köysistöä. Klo 16.30 olemme noin 120 metriä korkean reitin alussa. Janne aloittaa nousun jäisessä rinteessä kalliomuurin tuntumassa.

Alku on liukkaudessaan täpärä, kun jätimme raudat majalle. Jatkan yli hienon katon kahden lenkin avulla. Sen jälkeen kolme todella kaunista sopusuhtaista köydenpituutta ja kahden tunnin kuluttua olemme ylhäällä. Huolimatta lyhyydestään oli reitti mielestäni kokonaisuutena kaunein, kun reitin lähes jokainen metri tarjosi monipuolisen vaihtelevaa kiipeilyä pystyllä seinällä hyvien otteiden varassa. Päästyämme majalle tunsi Janne jo aiemmin aran kurkkunsa tulevan todella kipeäksi.

4.8.

Heräämme klo 07.00. Jannen kurkku on kipeytynyt niin, että joudumme jättämään suunnittelemamme Pointe Lachenalin rauhaan. Majan palvelu on ollut surkeinta kokemistamme. Emme saa lämmintä vettä, joten lähdemme alas Ensa:an. Sää on erittäin kylmä ja hivenen pilvinen, mutta paranemaan päin. Ylhäältä Midin Liftiasemalta luomme vielä viimeisen haikean silmäyksen tuohon mahtavaan maisemaan. Loppupäivä kuluu osaltani materiaalin järjestämisessä, pakkaamisessa ja joidenkin tuliaisten hankinnassa. Janne on todella kipeä ja nukkuu koko päivän. Kyseessä on koulun lääkärin mukaan jonkinlainen kurkku- ja suutulehdus.

5.8.

Päivä kuluu päättäjäisillallisia odotellessa – Jannella levätessä. Ranskan nuoriso- ja urheiluministeri – olikohan se nyt näin? – on estynyt saapumasta tilaisuuteen johtuen Montrealin olympiajoukkueen palaamisesta samana päivänä. Sen sijaan osallistuu tilaisuuteen kunniavieraana Maurice Herzog, joka ensimmäistä yli 8000 metrin huippua vallottaessaan palellutti alastullessaan kätensä ja jalkansa niin, että molempien käsien kaikki sormet ja peukalot sekä varpaat jouduttiin myöhemmin amputoimaan. Tilaisuudessa oli myös koulun entinen johtaja Jean Franco, joka aikaisemmille suomalaisille kävijöillekin on tuttu. Itse illallisesta täytyy sanoa, että ranskalainen keittiö keräsi vielä viimeiset mahdolliset pisteet.

Jatkot vietettiin sitten Chamonix’n laidalla koulun opettajan, herra Agrestin tunnelmallisessa hirsitalossa, muistutti lähinnä riiheä. Agresti totesi hyvästellessään: ”Enpä tiedä, missä seuraavan kerran tapaamme – ehkäpä taivaassa”. Toivom mukaan kuitenkin jossain muualla ja aikaisemmin.

6.8.

Aamulla sitten lähdettiin. Oli jotenkin harmillista, että sääolosuhteissa oli jälleen tapahtumassa käänne pysyvästi parempaan, juuri kun tilaisuus päättyi. Lentäessäni Genevestä Frankfurtiin sain vielä kerran nähdä koko mahtavan panoraaman ilman pilven haituvaakaan.

YHTEENVETO

1. Vuoristonousut

Kuudentoista maan yhteensä 33 kiipeilijää suorittivat kaikkiaan 50 nousua. Belgian edustaja, joka osallistui yksin tilaisuuteen, ei saanut suoritettua yhtään nousua. Tilanne, jonka ilmeisesti meikäläisetkin ovat saaneet kokea joskaan ei niin karvaasti. Keskiarvoksi köysistöä kohden tulee siten vain 3,1 nousua. Oma osuutemme oli seitsemän nousua, joten keskiarvollisesti olimme varsin aktiivisia.

Todettakoon kuitenkin, että osa edustajista halusi keskittyä vain määrättyyn kovaan kohteeseen, kuten esim. amerikkalaiset, jotka suorittivat yhden harjoitusnousun ja varsinaisena ”diplomina” Drulla sitten amerikkalaisten direttissiman, jonka myös länsisaksalaiset ja japanilaiset nousivat. Muista huomattavista nousuista mainittakoon Aguille du Trioletin pohjoisseinämä: espanjalaiset, Mont Blanc Pilier d’Angle: jugoslavialaiset ja sama vuori Voie de la Poire: englantilaiset. Ensimmäisen nousun ehtivät suorittamaan ruotsalaiset kurjissa olosuhteissa: Pointe Lachenal. Viimeisinä palasivat japanilaiset Drulta ilmeisesti vasta 6.8.

Omat nousumahdollisuutemme rajoittuivat varustuksesta johtuen vain päivänousuihin. Asteikon mukaan vaikeimmaksi jäi Aguille du Midi, voie Rebuffat V. Vaativin oli kuitenkin olosuhteista johtuen Dent du Requin face est IV (kaksi kohtaa V).

Ainut vakavampi sattuma oli intialaisen yhden etusormen ensimmäisen nivelen paleltuminen, joka tummui aivan siniseksi, mutta alkoi jo loppuvaiheessa kovalla lääkityksellä onneksi parantua.

2. Säätekijät

Niin kuin Norjassa yleensä kaakkoistuuli tuo hyvän noususään, tapahtuu sama asia Länsi-Alpeilla pohjoistuulella. Tapaamisemme aikana oli ensimmäisellä viikolla huono sää, toisella vaihteleva, osin hyvä ja kolmannella sitten jo hyvä. Sää on loppujen lopuksi ratkaiseva tekijä nousujen kannalta niin kuin jokainen vuoristossa oleskellut on varmasti havainnut. Sanoisinko kokemattomalle objektiivinen vaaratekijä ja kokeneelle subjektiivinen — sen pahimmilta seurauksilta voi väistää, kunhan perääntyy vain ajoissa. Yleistää myös melkein voi, jos aamulla jo klo 09-11 alkaa muodostua pilviä, vaikka vaarattoman näköisiä pikku ”palleroita”, ollaan sitten iltapäivällä vuorilla vähintäin pilvessä kokonaan, hyvä jos ei sen pahempaa.

Konkreettisen esimerkin saimme itse asiasta Requinin itäseinällä laskeutumisreitillä. Liki piti, ettemme joutuneet yöpymään lumimyrskyn sekoitettua perusteellisesti aikataulumme. Yöpyminen märissä kiipeilyvaatteissa ilman telttaa ja räntäsateessa olisi saattanut muodostua todella vakavaksi.

Veikko Karhumäki

Tämä Veikko karhumäen matkakertomus kansainvälisestä kiipeilijätapaamisesta Chamonix:ssa kesällä 1976 julkaistiin alunperin Alppikiipeily1 -lehdessä vuonna 1977.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *