#Alppikerholaiset 2: Matti

Viikolla 1.–7.2.2016 teitä viihdytti kerhon instagramissa ja fb-sivulla Matti Sunell osana #alppikerholaiset-projektia, jossa kerhon jäsenet jakavat muistojaan sosiaalisessa mediassa inspiroidakseen ja ilahduttaakseen. Tule mukaan postittamaan.

Matkasimme korkean paikan kansanretkeilijän mukana kesästä 1997 kevääseen 2015.

Maanantai

Aapo makaa lumikuopassa

Aapo heitti henkensä

Ensimmäisellä alppiretkelläni soluttauduin teekkarien joukkoon. Kaikki olivat ensikertalaisia alppikiipeilijöitä, ja tavoitteena tietysti Mont Blanc.

Pingottamatonta sakkia, mutta erityisen rento oli Aapo. Telttailimme Tête Roussen jäätiköllä. Muiden miettiessä seuraavaa päivää ja tarkastaessa varusteitaan Aapo kaivoi hankeen tuulensuojaisen syvennyksen ja kävi ottamaan aurinkoa. Vuosia myöhemmin julkaistessani tämän kuvan väitin, että Aapo oli heittänyt henkensä ja olimme haudanneet hänet vähin äänin jäätikölle kenenkään kyselemättä perään.

Huipulle asti jaksoivat lopulta Aapo, Antti, Matti ja Vesa.

Tiistai

Aurinko laskee Aconcagualla

Auringonlasku kondorinpesässä

Parin kesän alppiretkien jälkeen kävi matka ensimmäiselle isolle vuorelle. Hakomäen Harry oli alkanut järjestää retkikuntia Etelä-Amerikkaan, ja sielläkin piti tietysti aloittaa korkeimmasta. Viiden hengen ryhmämme suuntasi Aconcagualle helmikuussa 1999.

Kiipesimme – siis kävelimme – Plaza de Mulasin perusreittiä. Kuvassa ihaillaan auringonlaskua Nido de Condoresin leirissä noin 5500 metrissä. Tuuli pyyhkii pilvenriekaleet mukaansa, ja seuraavasta päivästä tulee aurinkoinen.

Aconcaguan perusreitit ovat helppoja kiivetä, mutta tuuli ja kylmyys voivat estää huipulle pääsyn. Meillä oli tuuria. Tammikuun myrskyjen repimien telttojen rippeiden lomitse nousimme huipulle selkeässä säässä. Vain yksi ryhmästämme joutui kääntymään huippuaamuna takaisin palelevien jalkojen takia.

Noin puolen tunnin ajan arvelin olevani yksin maailman korkeimmalla seisova ihminen – olettaen, ettei Himalajalla ollut käynnissä talvinousuja.

Keskiviikko

Cotopaxin kraatteri

Cotopaxin huipulta voi lasketella mustaan aukkoon

Jostakin syystä en paljon kiipeillyt tai retkeillyt 2000-luvun alkuvuosina. Olin kai hullu. Mutta 2008 lähdin taas Etelä-Amerikkaan, tällä kertaa Ecuadorin tulivuorille. Kyse oli siis Aconcaguan tapaan enemmän korkean paikan retkeilystä kuin varsinaisesta kiipeilystä. Joukkio oli suunnilleen sama kuin Aconcagualla, ja uutena retkitoverina Violetta, joka on nykyään kahden kasitonnisen nainen.

Kuvassa on Cotopaxin kraatteri aamunkoitossa. Horisontissa höyryää aktiivinen tulivuori, ehkä Tungurahua. Oppaallamme Edgarilla on paha taipumus yltiövarhaisiin alppiherätyksiin, ja tulimme huipulle aivan turhan aikaisin ja pimeässä. Värjöttelimme varmaankin tunnin tuulensuojassa huipun tuntumassa ja nousimme kraatterin reunalle taivaan alkaessa valjeta.

Pilvipatjan läpi nousivat muut vanhojen tulivuorien huiput: Cayambe, Antisana, Chimborazo, Iliniza. Tällä matkalla kävimme vielä Chimborazolla. Tuleville retkille jäi siis kosolti huippuja tähän miellyttävään ja maisemiltaan monipuoliseen maahan. Ehkä säästän ne myöhemmille vuosille ja käyn ensin koettamassa jyrkempiä mäkiä Perussa, kun ketteryyttä vielä riittää.

Torstai

Chopicalquin perusleiri kuunvalossa

Tähdet humisevat Cordillera Blancan yllä

Tavattiin jossakin kevätpuolen 2010 kerhoillassa, ja Violetta sanoi olevansa lähdössä kesällä Peruun. ”Lähe sinäkin!” ”Joo mä lähen.” Olin juuri varannut paikan syksyn Cho Oyu -retkikuntaan. Peru olisi, paitsi itsessään hienoa retkeilyä ja sopivan vaativaa kiipeilyä, myös oivallista harjoittelua erittäin isoja vuoria varten. Päätavoitteeksi valittiin Huascarán: se on kuin pienoiskokoinen Himalajan jättiläinen ja kiipeily retkikuntatyylistä.

Tehtiin muutamia pienempiä nousuja ja seurattiin uutisia Huascaránilta. Ne olivat huolestuttavia: kovaa lumentuloa ja runsaasti vyöryjä. Käytiin vielä polun päässä Mushossa kuulostelemassa. Tulos: ei tuhlata aikaa turhaan yritykseen vaan vaihdetaan vuorta.

Kuvassa on Chopicalquin perusleiri ja Huascaránin huiput täydenkuun valossa. Chopicalquilla jäätiin niukasti huipun alapuolelle pahan railon ansiosta. Alpamayo jäi minulta kiipeämättä lonksuvissa lainakengissä, mutta Violetta sen Edgarin kanssa selvitti. Jäähdyttelynä käytiin vielä pikkuisella viisitonnisella Piscolla. Se on kuulemma hieno näköalapaikka – jos ei ole huipulla pimeässä.

Cordillera Blancalle jäi seuraavaa retkeä odottamaan kymmeniä viisi- ja kuusitonnisia ja alppireittejä helposta mahdottomaan.

Perjantai

Telttoja Cho Oyun kakkosleirissä

Aurinkotuuli piiskaa kakkosleirin telttoja

Pari kuukautta Perusta paluun jälkeen lensin Kathmanduun, liityin Summitclimbin Cho Oyu -retkikuntaan, istuin pikkubussin kyydissä kun se taiteili kilometrin syvyisten rotkojen partaita Himalajan poikki Tiibetin puolelle ja halki ruskean tasangon. Kävelin perusleiriin ja totuttelin ohueen ilmaan.

Sää ei suosinut. Ylhäällä vuorella tuli lunta enemmän kuin tarpeeksi. Se vyöryi ja tempaisi mukaansa kolmosleirin yläpuolella reittiä rakentaneita sherpoja. Onneksi henkiä ei sentään mennyt. Ykkösleirissä vastaan käveli ontuvia ja hiljaisia miehiä untuvat haalarista pursottaen.

Tehtiin useita nousuja, jotka lopulta veivät voimat. Paransin kuitenkin korkeusennätystäni toistasataa metriä Aconcaguasta: nukuin yhden kylmän yön kakkosleirissä.

Illalla tuuli pöllyttää irtolunta, aurinko laskee kohta horisontissa vaanivan Shishapangman vasemmalle puolelle.

Yksikään iso ryhmä ei päässyt kakkosta ylemmäksi. Retkikuntien poistuessa perusleiriin jäi muutama sinnittelijä, ja huhujen mukaan muuan ecuadorilainen olisi kahlannut yksin huipulle melkoisia riskejä ottaen.

Lauantai

Everestin massiivi Cho Oyun huipulta

Naapurijättiläiset Chomolungma ja Lhotse

Ei minun pitänyt lähteä samalle kasitonniselle toistamiseen, vaan yrittää toista vuorta. Olinkin järjestänyt kaiken valmiiksi syksyksi 2013 Shishapangman retkeä varten. Sitten retkikunta peruutettiin – jotkut ilmeisesti lipesivät rivistä – ja jouduin vaihtamaan vuoren vanhaan tuttuun Cho Oyuun.

Kaikki sujui lähes täydellisesti. Retkikunta oli fyysisesti ja henkisesti vahva. Tehtiin yksi pitkä akklimatisoitumisnousu ja hyvin pian sen perään huippuyritys. Huipulle päästiin jo 16 päivää perusleiriin tulon jälkeen.

Tätä maisemaa ei näytetä edes kaikille niille, jotka onnistuvat könyämään huipulle. Katselemme 8200 metrin korkeudesta kolmea kasitonnista: horisontissa Kangchenjunga, keskellä Everest ja Lhotse. Seiska- ja kuusitonnisia näkyy useita.

Oliko tämä vuosikymmenien haaveiden täyttymys, sen kehityksen huipennus, joka alkoi poikasena lähimetsän kalliolta ja ”Alppien seinämien” ja ”Himalajan valloituksen” ulkoa opettelemisesta? Epäilemättä. Mutta se pani myös miettimään, voisinko päästä ilman happilaitetta vielä vähän korkeammalle. 8400, 8500 kenties?

Sunnuntai

Helikopteri Läntisessä punssimaljassa

Lhotse ja 9N-AJI, Eurocopter AS350 B3

Näiden juttujen tarkoitus on ilahduttaa ja innoittaa, joten sanon pois alta mahdollisimman nopeasti, että huhtikuussa 2015 Nepalissa ei mennyt kovin hyvin: järisi, vyöryi, sortui, henkiä lähti.

Iloisia asioita: näin vihdoin Everestin Nepalin puolelta ja unessa 1995 saamani tehtävä täyttyi. Vaelsin halki ihanan Khumbun laakson ja sherpakylien. Koin kuuluisan Everestin perusleirin tunnelman. Nousin läpi jääputouksen yliluonnollisen labyrintin.

Yritin Lhotselle, siis melkein Everestille. Reitti on seitsemään ja puoleen tonniin asti yhteinen, retkikuntamaksu puolet Everestistä. Ykkösleiristä otetussa kuvassa saavuttamaton päämäärä ja tämän kauden suosituin laskeutumislaite, suuriin korkeuksiin erikoistunut AS350 B3. Sillä on 2013 poimittu loukkaantunut seitsemästä tonnista takana näkyvästä rinteestä. Samanlaisella on käyty koskettamassa Everestin huippua, ja sillä myös hurautin ykkösestä perusleiriin.

Paitsi helikoptereista, opin paljon myös vakuutuksista ja niiden kattavuudesta. Mutta siitä lisää joskus toiste.

Bonus

Matti ja Matteuksen kauhu

Matti ja Matteuksen kauhu

Koska näissä kuvissa on esiintynyt niukasti ihmisiä enkä itse lainkaan, panen tähän pyytämättä ja yllätyksenä ensimmäisen minusta otetun kiipeilykuvan. Olen noin 14-vuotias, reitti ilmeisesti ”Matteuksen kauhu” Kajaanin Vimpelinvaaralla. Tuolloin kiipeily harrastuksena oli tuntematon käsite ja Alppikerhossa taisi olla kymmenkunta jäsentä.

Kuva löytyi ensimmäiseltä kuvaamaltani diafilmiltä. Sen otti Juha, ensimmäinen kiipeilykaverini ja kahden tässä sarjassa esitellyn matkan retkitoveri. Se on tyypillinen aloittelijan pyllistyskuva – onhan se myös ensimmäinen Juhan ottama kiipeilykuva – mutta oivaltavaa on ponnistelun tuntu ja rajaus, joka jättää ovelasti paljastamatta, miten lähellä maata kiipeilijä todellisuudessa on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *