#Alppikerholaiset 4: Henrikki

Helmikuun kolmannen viikon teille kuvitti @hematula eli Henrikki Matilainen osana #alppikerholaiset-projektia, jossa kerhon jäsenet jakavat muistojaan ja tarinoitaan sosiaalisessa mediassa inspiroidakseen ja ilahduttaakseen. Tule mukaan postittamaan.

Maanantai

Laskettelija kaartaa tuulen kuvioimalla hangella

Nyt on jo esitetty kuvia erinäisistä hienoista paikoista ja kerrottu niihin liittyviä tarinoita. Koska minulla ei nuo kiipeilylliset avut riitä mihinkään hienoon tarinaan, eikä nuo paikatkaan niin ihmeellisiä ole, niin ajattelin sitten vaikka kertoa oman kehitystarinani seitsemällä kuvalla.

Luonnossa olin liikkunut jo kouluikäisenä ja lasketellutkin varsin reippaasti. Muutamia vuosia ennen täysi-ikäiseksi siirtymistäni kokeilen Telemark-välineitä ja tuskallisen päivän jälkeen homma alkoi sujua. Silloin oivalsin myös, että lumilauta ei todellakaan ollut optimaalinen hieman kauempana rinteistä olevien puuteritaivaslaskujen laskemiseen. Joten seuraavan kesän tienestit sijoitin sitten tellusettiin ja se oli menoa sitten.

Tässä vaiheessa moni varmaan ihmettelee, mitä tekemistä tällä on kiipeilyn kanssa. No mennään sitten asiaan, eli halu laskea isompia mäkiä, jyrkempää ja sellaista missä ei ollut muiden jälkiä tarkoitti tietenkin sitä, että joko on siirryttävä todella kauas tiestä tai hisseistä. No minun kunnolla tuo ei ollut mahdollista, joten piti sitten päästä ylös hieman hankalammista kohdista. Olin toki joskus nuoruudessani käynyt kokeilemassa kalliokiipeilyä ja seinäkiipeilyä, joten tuo kiipeilyhän oli looginen valinta. Niillä tiedoilla ja taidoilla pääsisin hienojen laskujen ääreen. Joten ei kun kiipeilytossuja ostamaan.

Kuva lienee jostain päin keskistä Sveitsiä ja tämän viikon tarinankertojahan siinä naatiskelemassa erinomaisesta lumesta (jonne pääsee hissiltä nopeasti ilman mitään kiipeilyjä).

Tiistai

Boulderoija roikkuu patjojen yllä

Kun tavoitteena oli päästä vuorilla hyvien laskujen luokse, looginen kiipeilyn alalaji oli tietenkin boulderointi. Tossut ja mankkapussin hommattuani siirryin varsin nopeaan lähialueen kiville. Alkuaikoina ei vielä pädeistä tiedetty mitään ja kun jostain pehmikkeistä alettiin puhua, niin pala vanhaa patjaa ja mahdollisesti lähi rakennustyömaalta ”lainattua” routamattoa tai retkipatjaa käärittynä kevytpeitteeseen tai muuhun kestävään kankaaseen riittävällä määrällä ilmastointiteippiä sai aikaan nykyaikaisen pädin irvikuvan. Toki tuokin oikeasti pehmensi alastuloa ja mahdollisti turvallisemmin hieman korkeammallekin kiipeilyt.

Vaikka myöhemmin on tuo oma fokus hieman siirtynyt korkeammille reiteille, niin boulderointi on pysynyt omassa lajivalikoimassa aina mukana. Talvisin käyn edelleen sisällä vain boulderoimassa, koska se tuntuu ajankäytöllisesti tehokkaimmalta. Lisäksi ulkona boulder-kausi alkaa aiemmin ja jatkuu pidempään kuin naru-jumpat.

Pelkästään boulderointia varten olen matkannut ulkomaille vain kahdesti, ja molempina kertoina on kohde ollut Pariisin eteläpuolella oleva Fontainebleau. Sanotaan että boulderointi on saanut alkunsa Bleausardin seikkailuista kyseisessä metsässä. Se historiasta, mutta vaikutus näkyy edelleen siinä että yleisin boulderien vaikeusasteen järjestelmä kantaa edelleen kyseisen metsän nimeä ja on käytössä myös Suomessa.

Kuvassa Sari kiipeää jotain niistä tuhansista reiteistä jossain päin ’Bleaun metsää. Alla on modernit ja turvalliset pädit ja tasainen hiekka-alastulo. Ero kiipeilijäurani alkumetrien ja tämän hetken välillä on kuin yöllä ja päivällä. Alkuaikoina kun ei kovinkaan korkealle uskaltanut tai jos korkeammalle eksyi niin mitään vaikeaa ei kyllä yritetty, allakin lieni perinteinen graniittilouhikko.

Keskiviikko

Kiipeilijä sormihalkeamassa

Parin kesän jälkeen kävi ilmi, että ei boulderointi oikein noihin vuorihommiin auttanut. Joten lomareissulla Tsekkiin sijoitin sitten trädi-kamoihin. Ensimmäinen varsinainen ulkokalliokiipeilyni oli Solvallan släbi. Ylisteltiin kerhon kanssa eri reittejä. Kun olin päässyt Indiana Jones -reitin kahdesti ylös, vedin yläköyden alas ja lähdin ensimmäistä kertaa liidaamaan. Kyllähän siinä sitten jännitettiin, mutta ylös päästiin ja tikkilista avattiin.

Vasta seuraavana päivänä trädi-kamat pääsivät käyttöön, silloin suunnattiin sitten Kvarnbyhyn. Tikkilistalle taisi tulla niin eka onsight, kuin myös pakitus ja doggauskin.

Jo tuona ensimmäisenä viikonloppuna kävi varsin selväksi, että luonnollisesti varmistettavat reitit on se mun juttu. Johtuen lähinnä siitä, että helppoa sporttia suomessa oli tarjolla hyvin vähän ja sekin oli sitten usein ns. vanhan koulukunnan pulttauksella. Jos ei tuo old school -pulttaus ei ole ennestään tuttua, niin yksi nykyisistä lemppari-reiteistäni Kvarnbyssä näyttää sen hienosti. Heroes in Heaven on nykyään kiva 3 pultin lämppä, mutta aikoinaan nimi oli enne, silloin toisen ja kolmannen pultin välissä oli reitin ainoa porahakavarmistus.

Sari asetti minulle muutama vuosi sitten vaateen, että tänä vuonna tikkilistaan olisi syytä ilmestyä yksi seiskan boulderi, seiskan sportti ja tiukka trädi. No boulderi tuli hoidettua jo heti kauden alkumetreillä, mutta sporttihan ei sitten minua napannut. Päädyinkin insinöörimäisen tehokkaaseen ratkaisuun, hoidetaan tuo seiskan köysireitti ja tiukka trädi samalla kertaa. Reitiksi valikoitui Kari Potin legendaarinen Majavan Paluu Kvarnbyssä. Majava ei antautunut helpolla, vaan vaati useamman vierailukerran kalliolla. Mutta viimein Majava löytyi tikkilistastani. Seuraavana syksynä olinkin sitten varmistamassa Saria, hänen tikatessa Majavaa.

Torstai

Jääkiipeilijä nousee puikon ja kallion välissä

Nyt oli sitten kiipeily-kärpänen purrut jo oikein kunnolla, ja kiipeily tärkeämpää kuin alamäkihommat. Olihan tämä toki loogista, kun Suomesta ei noita isoja mäkiä hirveästi löydy. Oli muutama vuosi kierretty Etelä-Suomen kallioita ja mm. Lofooteilla käyty, niin hinku talvisempaan ympäristöön alkoi kasvamaan. Talvella kalliokiipeily on kuitenkin varsin ikävää. Joten piti keksiä jotain kivaa käden jatkeiksi, jäähakut.

Taas sai luottokorttia vinguttaa ja jäähakut, raudat sekä raudoille sopivat kengät saapuivat alkusyksystä. Pakkasten alettua Etelä-Suomen putouksille harjoittelemaan. Ensimmäiset nousut taisi tulla tehtyä kireässä yläköydessä Haukilahden kallioleikkauksilla tai mahdollisesti Kauhalassa. Varsin pian tuli selväksi, että liidaamaan pitää päästä. Onneksi sain ostettua kohtuu edukkaasti muutaman Chounardin jääruuvin. Noille nykyisten BD:n ruuvien esi-isälle hommasin kaveriksi muutaman itämaisen titaaniruuvin jostain reissulta. Näiden varmistusvälineiden kanssa sitten nokka kohti Romvuorta ja Kauhalaa, helpompia linjoja liidaamaan. Chounardit sai sisään jopa yhdellä kädellä, ja titaaniruuvit yleensä kahdella kädellä. Samaisilla ruuveilla tuli sitten liidattua ekalla Korouoman reissulla niin Ruskea kuin useat muutkin putoukset.

Korouoma tarjosi tosiaan parasta jääkiipeilyä Suomessa, mutta huhut kertoivat myös hienoista putouksista Etelä-Suomessa. Huhuja oli paljonkin, mutta faktaa vähän. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin näille hienommillekin putouksille löydettyä. Ja hienojahan ne ovat, eivät toki pituudessa vedä vertoja Korouoman linjoille, mutta vaikeudessa ja esteettisyydessä saattavat.

Kuvassa Eärendel nautiskelee yhtä Etelä-Suomen jääklassikkoa. Ensin ohutta seinässä kiinni olevaa pilaria ja sitten herkkä siirtyminen katon alta roikkuvaan puikkoon ja siitä toppiin.

Perjantai

Alppikiipeilijä etenee kohti kalliohuippua

Nyt alkoi sitten olemaan hanskassa vuorilla liikkuminen. Siispä nenä kohti Alppeja. Suksimiset ja kiipeilyreissut pidin toki vielä erillään. Parilla ekalla kiipeilyreissulla homman nimi oli oikeastaan vain pitkät kallioreitit. Usea laskureissukin tuli noihin aikoihin tehtyä, toki silloin asuin ulkomailla ja kätevän ajomatkan päässä Alpeista. Laskureissuilla ei kuitenkaan kiipeilyllisiä taitoja vaadittu.

Mieleenpainuvin kiipeily suuntautui Chamonixiin Sarin kanssa. Olin toki aiemminkin käynyt Nixissä laskemassa ja kerran vähän kiipeämässä. Kiipeily-reissulla olin kuitenkin yksin liikenteessä, joten mitään erityisiä urotekoja ei tullut tehtyä.

No nyt Sarin kanssa oli tarkoitus kiivetä oikeasti, niin kalliolla kuin hakuilla. Kelit eivät kuitenkaan hakkukiipeilyä suosineet. Käytännössä ainoa varsinainen hakkulinja meidän reissulta oli sitten Taculin kolmiosta noustu Contamine-Mazeaud.

Loppureissuna tulikin sitten noustua monta hienoa kalliolinjaa. Molemmilta puolilta laaksoa, niin korkealta kuin vähän ylempääkin.

Hienoin ja myös raskain reitti oli ehdottomasti Gran Capucin ja sieltä Voi Suissen variaatio. Kiivetään Voi Suissen alku, aina yleensä teknottavan katon alle. Ständiltä jatketaan selvää halkeamaa, joka johtaa O Sole Mio -reitin ylähalkeamille. Ko. yhdistelmää suositellaan muuten Supercracks of Mont Blanc -topossa, eikä turhaan. Tämä variaatio välttää Piolan sandbag släbit ja Voi Suissen teknon, pitäen greidin jossain mukavassa alakuutosessa.

Kuvassa siintää Capucinin toppi ja Sari linkkaamassa kahta viimeistä pitsiä sopivasti 45 min ennen sovittua turn-around-aikaa. Eli ehdittiin nauttia ihan topistakin.

Lauantai

Talvikiipeilijä aloittaa nousun paljaalla kalliolla

Nyt on siis laskijasta tullut kiipeilijä. Innostus talvikiipeilyyn oli suuri, mutta konttorirotan kunnolla ei vielä liidamaatta jääneille linjoille ollut asiaa. Piti siis alkaa metsästää uusia paikkoja ajellen eri suuntiin ja metsissä juosten.

Samanhenkinen Miko Kyllönen kertoi minulle löytäneensä lupaavan kallion Hyvinkäältä. Ensilumen ja pakkasten saavuttua ajeltiin maanomistajan pihaan. Hetken haahuilujen jälkeen tavattiin isäntä. Pyydettiin nöyrästi lupaa kiivetä Rajakalliolla. Yllätykseksi isäntä oli ihan mukana jutussa ja toivotti terve menoa. Päivän aikana tehtailtiin sitten useampi ensinousu, kaikki ground up ja onsight.

Jo silloin yksi lyhyt, mutta ilmeinen linja iski silmääni ja varasin ensimmäisen projektini. Illan jo hämärtäessä palattiin vielä isännän puheille, kertomaan että vaikutti hienolta ja uudestaankin haluttaisiin tulla. Sovittiin mm. lähestyminen ja parkkeeraus.

Seuraavana viikonloppuna oltiin taas kalliolla, ja nyt uskalsin kokeilla omaa projektiani. Saitti meni, kun lipan ohi kiepsautuksessa ohut jää petti hakun alta. Sinä kautena jäätä ei siihen kriittiseen kohtaan enää tullutkaan. Keväämmällä tuli heikkona hetkenä testailtua projektia yliksellä. Silloin huomasin muutaman vaihtoehtoisen tyylin kiivetä kiepsautus, jopa ilman jäätäkin. Kyseinen ote kuitenkin murtui liidi-yrkällä ja taas istuttiin köydessä. Kun ei omat taidot tuntuneet riittävän, vapautin projektin seuraavan kauden alussa. Ja yrittäjiä riitti muutamakin, mutta ankkuri ei ”kilahtanut” vaan seurauksena oli lentoja ja yhdet tonttipannut.

Kun itse pääsin kalliolle, oli linja edelleen kiipeämättä. Luottoa edellisen kevään yrkistä kuitenkin löytyi ja jäätäkin näytti vielä olevan kriittisessä paikassa. Eli GoPro päälle ja kohti internet-kuuluisuutta. Renkan heitti näyttää olevan lokikirjan mukaan Rajiksen suosituin reitti.

Sunnuntai

Talvikiipeilijät sumussa lumisella seinämällä

Kun tuli muutamana vuonna sitten tosiaan kehiteltyä noita hieman Skottien talvikiipeilyä muistuttavia Hyvinkään kallioita, niin tietysti halusin kokeilla sitä oikeaa skottikiipeilyä. Tuon mahdollisti Brittien kiipeilyliitto BMC, joka järjestää joka toinen vuosi kansainvälisen talvikiipeilykokoontumisen. Osallistuin kokoontumiseen 2014.

Kuten arvata saattaa, polte oli kova ja kuolasin topoa ja UK Climbing -portaalia ahkerasti. Talvi ei täällä etelässä kuitenkaan alkanut kovinkaan hyvin, mutta pääsin sentään perinteikkäälle itsenäisyyspäivän keikalle Korolle. Ja muutaman kerran pääsin Hyvinkäällä raapimaan.

Mieleenpainuvin reitti oli Para Andy Stob Coire nan Lochanilla. Kuvassa olen liidaamassa kolmatta ilmavaa kp:tä. Soolosimme ensimmäisen kp:n ja hostini liidasi sitten toisen kp:n. Varmistuspaikka oli pienelle viettävälle hyllylle ison katon yläpuolelle. Ensin piti siirtyä ulkokulmaan, ja siitä sitten nousta hieman ylös släbillä ja palata takaisin standin päälle. Ulkokulmaan ei oikeastaan saanut varmistuksia, lopulta kuitenkin sain kuin sainkin säälittävän kiilan ujutettua irtonaisen fleikin taakse. Hyvin ohuen siirtymän päätteeksi sain upotettua hakkuni terän kunnon halkeamaan ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Vaikka loppu reittikään ei ollut helppoa, niin varmistuksia sai riittävästi ja toppiin päästiin mallikkaasti. Kyseinen päivä on edelleen top vitosessa, kun puhutaan kakkostyypin kivasta.

Elämän tilanteet kuitenkin muuttuvat, ja vaikka talvikiipeily ja pitkät kallio- tai alppireitit ovat edelleen lähellä sydäntäni, niin tulevaisuuteni taitaa sisältää enemmän boulderointia, ”laskettelua” hiihtokeskusten lastenrinteissä ja satunnaisia sporttikiipeilylomia. Eli tavallaan ympyrä on sulkeutunut noin parissa kymmenessä vuodessa. Tai no, ainakin melkein, lumilautaa en enää aio jalkoihini köyttää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *