#Alppikerholaiset 3: Markku

Helmikuun toisen viikon kuvitti Markku Moilanen osana #alppikerholaiset -projektia, jossa kerhon jäsenet jakavat muistojaan ja tarinoitaan sosiaalisessa mediassa inspiroidakseen ja ilahduttaakseen. Tule mukaan postittamaan.

Maanantai




Oma kokemukseni isommilta töppyröiltä on varsin rajallista, joten palaamme taas alavammille maille. Suurin osa tämän viikon kuvatuksista sijoittuukin Skandinaviaan. Luvassa on minulle rakkaita paikkoja, reissuja ja pieniä tarinoita tulevan alppinistin äänellä kerrottuna epäkronologisessa järjestyksessä.

Korouomaan taisin tutustua ensimmäisen kerran 2012. Tuolloin kanjoniin laskeutuvaa polkua talsiessani tajusin, että kyseinen reissu ei taida jäädä viimeiseksi. Posion perukoille on täytynyt pyhiinvaeltaa vähintään kerran vuodessa ja tällä hetkellä mietin, että miten saisin järjestettyä vapaata kauden toista visiittiä varten.

Tarkkasilmäisimmät löytävät kuvasta Knuuttilan Juhon ja urotekojen näyttämönä osuvasti nimetty Kaunein. Tässä putouksessa on kiivettävää kotimaisittain huikeat lähemmäs 60 metriä ja se sijaitsee Korouoman alajuoksulla Rosvosektorilla. Kuva napattu 6. joulukuuta 2015. Päivä on jäänyt elävästi mieleen sillä tuolloin 3/4 retkiseurueestamme kärsi jonkinmoisesta vatsataudista. Lähestyminen Rosvosektorille ei ole lyhimmästä päästä ja vaatii vesistön ylityksen kaatuneita puita pitkin. Oli todella palkitsevaa tehdä tuo lähestyminen vain todetakseen, että ei oikein kykene kiipeämään siinä vatsanmyllerryksessä. No tulipahan viihdytettyä muita paikallaolleita luokattomilla jutuilla ja oltua mukana tekemässä Rosvosektorin päiväkohtaista kävijäennätystä kun paikalla oli hulppeat 12 kiipeilijää.

Tiistai

Kesällä 2014 teimme pienen Rodtripin joka kulki jotakuinkin reittiä Helsinki–Turku–Tukholma–Bohuslän–Oslo–Jotunheim–Lofootit–Oulu–Helsinki. Kilometrejä tuli kohtuuttomasti ja pakettiautomme takaosaan rakennettu sänky tuli tutuksi.

Alkuperäinen ajatus oli viettää muutama päivä Etelä-Ruotsin träditaivaassa Bohuslänissä. Suunitelmilla on tapana muuttua, joten päädyimme kiipeämään yhdeksän päivää putkeen ilman lepopäiviä. Majapaikkanamme toimi epävirallinen leiripaikka joka oli nimetty söpösti camp Mordoriksi, sillä illan hämärtyessä taustalla lepatti aina öljynjalostamon piipussa loimuava tuli. Lisää charmia paikka sai tuulivoimaloiden aiheuttamasta jatkuvasta huminasta. Välillä mietityttää miksi suomalaiset tuntuvat aina majoittuvat mitä kummallisimpiin pusikoihin (terveisiä viime kesäisen Lofoottien Fin-campin asukkaille) vaikka tässäkin tapauksessa lähistöllä olisi ollut tarjolla esimerkiksi oikein mukava uimaranta. Päivärutiiniksemme muodostuikin nopeasti: aamupala, kiipeämään, uimaan ja illallinen. Viimeiseksi nautimme iltateet leiripaikan ”terassilla” pädillä makoillen ja merta katsellen. Tätä kaavaa sitten toistettiin yhdeksän päivää. Samoille kulmille sattui samaan aikaan tuttua Suomijengiä pääkaupunkiseudulta ja Oslosta joten onnistuimme järjestämään myös yhdet nuotiokekkerit Mordorissa isolla porukalla.

Bohuslän jäi mieleen paikkana jonne on ehdottomasti palattava. Pelloilta kasvaville graniittitötteröille jäi mielekästä kiivettävää vielä monelle reissulle.

Kuvassa kakkosasuntomme parkkeerattuna Lysekililäisen kirkon parkkipaikalle. Taustalla näkyvä kallio on Brappersberget. Kyseistä kalliota en oikein osaa suositella kiipeilyn puolesta, mutta miljöö on todella hieno. Tuossa kirkolla pystyi myös näppärästi täydentämään vesivarastoja ja käymään posliinivessassa.

Keskiviikko



Eletään edelleenkin kesää 2014 ja reissukin on sama kuin edellisessä postauksessa. Matkattiin Jotunheimistä kyytiin napatun flunssan kanssa kohti Lofootteja. Mari ajoi ja minä surffailin netissä kun silmiini osui ikävä uutinen, jonka mukaan kaksi suomalaista oli kuollut Alpeilla. Toisesta menehtyneestä kerrotut yksityiskohdat kuulostivat pelottavan tutuilta. Pian varmistuikin, että kyseessä olivat Antti ja Juha. Alun perin innostuin Lofooteille lähtemisestä nähtyäni Antin videon, jossa nuori herra sooloaa Bare Blåbær -nimisen klassikkoreitin. Meidän oli ollut tarkoitus kiivetä kyseinen reitti jo vuotta aiemmalla reissulla, mutta huonot kelit estivät sen.

Tällä kertaa kelit suosivat ja pääsimme kiipeämään reitin. Lofoottien mittakaavalla pitkästä lähestymisestä huolimatta, reitillä oli jonkin verran ruuhkaa. Ja olihan se hieno reitti! Muistan naurahtaneeni viidennellä köydenpituudella ääneen kun kiipeily oli niin hienoa. Koska yläosassa oli edelleenkin ruuhkaa ja alkoi olemaan myöhä, päätimme laskeutua viidenneltä ankkurilta. Pidimme pienen hiljaisen hetken ennen kuin lähdimme laskeutumaan alas.

Harhautuksen vuoksi laitan tähän kuvan vuodelta 2015, mutta samalta reitiltä. Olimme silloin samoilla suunnilla ja pitihän se käydä kiipeämässä uudelleen. Kuvassa Mari ja Vipe lähestyvät kolmatta ankkuria seuraava köysistö kintereillään.

Torstai

Aina ei voi olla reissussa ja välissä sitä haluaa arkenakin päästä kiipeämään myös talvella. Onneksi pääkaupunkiseudulta löytyy useampi talvikiipeilypaikka, jotka ovat tavoitettavissa arkena, vaikka joutuukin polkemaan päivisin oravanpyörää konttorilla. Viime vuodet eivät ole olleet talvisempien harrasteiden kannalta kovinkaan optimeja, mutta itse olen onnistunut saamaan reippaasti ulkokiipeilypäiviä. Tämä tosin tarkoittaa otsalampun valossa kiipeämistä usein vielä ikävissä olosuhteissa. Itse tosin nautin siitä. Sitä pääsee touhuamaan omassa metrisessä kuplassaan, eikä oikein ymmärrä pelätä, kun maata ei kunnolla näe (vaikka se etelän putouksilla aina onkin aika lähellä). Tälle vuodelle arkikiipeilykelit ovat heitelleet –25 asteesta vesisateessa kiipeämiseen, joten tilanteen mukaista pukeutumista on saanut harjoitella riittämiin.

Kuva on otettu tammikuussa 2015 iltasessiolla Nuuksionpään jääputouksilla. Timo valaisee tietään otsalampulla.

Perjantai


Syksyllä 2015 minulle tarjoutui mahdollisuus päästä kiipeämään talvireittejä Alpeille ensimmäistä kertaa. Köyden toiseen päähän sain huijattua kokeneemman Henrikin. Kohteeksi valikoitui Italian Gran Paradiso tai joku lähistön muu huippu. Matkalla Milanosta Paradisolle käytiin kiipeämässä vähän sportti multipitchiä Arcossa. Tässä vaiheessa olin jo saanut parikin hyvää opetusta: 1. Viikko flunssassa sängyn pohjalla ei toimi oikein valmistautumisena tällaiselle reissulle 2. Fiat Pandassa on ahdasta nukkua kahdestaan.

Noustessamme kohti Vittoria Emmanuellen majaa totesimme, että ylhäällä lunta oli todella paljon ja Gran Paradison pohjoisseinää meillä ei ole mitään mahdollisuutta lähestyä järkevässä ajassa. Katseemme kääntyivät lähempänä majaa sijaitsevan Ciarforanin pohjoisseinään. Seuraavana aamuna lähestyessämme jäätiköllä, teimme pikaisen tilanne arvion ja totesimme, että vyöryvaaran takia pohjoisseinää ei kannata yrittää. Päätimme jatkaa kohti Ciarforanin perusreittiä, sillä harjanne näytti olevan kiivettävässä kunnossa. No, eihän me ikinä sinne harjanteelle asti päästy. Allekirjoittanut oli sairastelun jälkeen todella hidas avaamaan polkua eikä Henrikkikään mahdottomia jaksanut. Pakithan siitä sitten piti ottaa. Jälleen tuli pari opetusta lisää: 3. Lumessa tarpominen on raskasta ja hidasta. 4. Kannattaa muistaa ottaa aurinkorasvaa jäätikölle.

Kaikesta tästä vastustamisesta huolimatta meillä oli mielestäni oikein onnistunut reissu. Vähän harmitti tosin kantaa hakut ja muut tuonne asti ilman, että niitä pääsi käyttämään. Reissusta jäi käteen lisää nöyryyttä vuorien edessä ja valtava nälkä päästä ottamaan revanssi.

Kuvassa Henrikki lähestyy Ciarforania. Pohjoisseinä näkyy etualalla ja harjanne, jolle suuntasimme lopuksi, vasemmalla auringossa.

Lauantai


Talvikiipeilykausi 2014/2015 avattiin Henrikin ja Sarin kanssa marraskuussa Stora Sjöfalletilla Pohjois-Ruotsissa. Tikkilistan puolesta reissu ei ollut maailman onnistunein, mutta saatiin kumminkin kokonaista yksi reitti kiivettyä toppiin asti.

Ensimmäisenä pitkänä reittinä yritimme kiivetä paikallista klassikkoa Greveniä. Mitään ei varsinaisesti mennyt pieleen, mutta olimme köysistönä sen verran hitaita, että päivän pituus tuli vastaan ja jouduimme laskeutumaan ennen lopun helppoja köydenpituuksia. Seuraavaksi päiväksi valikoitiin tietenkin napsun verran vaikeampi ja vähän pidempi reitti Nästan Alpint. Lämmin ilma oli tehnyt tepposensa ja reitti muistutti enemmän suihkua kuin jääputousta. Henrikki kiipesi ensimmäisen köydenpituuden ja teki ständin putoukseen mudostuneeseen luolaan. Koska seuraavat köydenpituudet suorastaan suihkusivat vettä, päätimme pakittaa. Laskeutumisen ohessa Henrikki päätti vielä pudottaa pienen puikon luolan suulta. Tähtäys oli kohdalaan ja puikon osa osui minua suoraan suuhun. Onneksi kaikki leegot olivat kuitenkin vielä tallessa tämänkin episodin jälkeen. Reissun ainoat toppaukset haettiin ennen pitkää paluumarssia leppoisalta ja osuvasti nimetyltä Lagom efter uttmattning reitiltä.

Kuvassa Sari lähestyy Nästan Alpintin ensimmäistä ankkuria komeassa auringonpaisteessa.

Sunnuntai

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä: Kustavi <3

Kustavi on tarjonnut minulle onnistumisia, pettymyksiä, hienoja halkeamia ja hyvä munkkeja vuodesta 2011. Reiman ja Jannen obsessio Ringerssiin poiki minullekin monta reissua noille suunnille joiden aikana opin jollain kummallisella tavalla nauttimaan jäsenien survomisesta halkeamaan. Se ei todellakaan ollut rakkautta ensisilmäyksellä, sillä ensikosketus Kustavin halkeamiin aiheutti ennemminkin halua paiskata kiipeilykengät niin kauas kuin mahdollista.

Tänään onkin vuorossa kuvan sijaan pieni pätkä videoa. Taisi olla Kuutin ensimmäinen kerta Kustavissa ja ensimmäinen halkeamareitti. Onneksi Janne kannustaa reippaasti (kannattaa katsoa äänten kanssa).

Timo Lukkariniemi