Ladakh ja Stok Kangri - tiibetiläistä kulttuuria ja karua vuoristoa Intian Himalajalla

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Heinäkuussa 2013 lähti Mandala Travelin järjestämänä ryhmä innokkaita vuorikiipeilystä kiinnostuneita kokeilemaan helpohkoa 6123m korkeaa huippua Stok Kangria Intian Himalajalle. Matkanjohtajana toimi SAKEn jäsen Suvi Ahonen, joka on kokennut Himalajan-matkaaja.

Vietettyämme monsuunisateisen päivän Delhissä saavuimme Jammu ja Kashmirin osavaltiossa sijaitsevan Ladakhin alueen pääkaupunkiin Leh'iin 3500m korkeuteen. Monsuuni jää Himalajan vuoriston eteläpuolelle, ja paras sesonki vaeltaa ja kiivetä Ladakhissa onkin heinä-elokuussa. Yhtäkkinen hyppäys korkealle aiheutti useimmilla jonkinlaista päänsärkyä, joten otimme rauhallisesti ja teimme kävelyretkiä kaupungin ympärillä sijaitseville luostareille ja muille nähtävyyksille seuraavat kolme päivää. Ladakh on kulttuurisesti lähinnä Tiibetiä, ja sinne onkin muuttanut runsaasti tiibetiläispakolaisia. Kaupunkikuvaa hallitsevat tiibetinbuddhalaiset gompat ja rukousuliput, joskin keskustassa on myös pienen muslimivähemmistön komea moskeija.

Kävimme myös autoretkellä lähistöllä sijaitsevalla Khardung La'n solalla (5602m), jonka intialaiset sanovat olevan maailman korkein moottoriajoneuvolla ajettavissa oleva sola. Matka kuitenkin tyssäsi hiukan viiden korkeuskilometrin jälkeen, kun tiellä oli meneillään louhintatyömaa. Ladakhin suhteellisen hyväkuntoiset tiet houkuttelevat alueelle myös paljon moottoripyöräharrastajia, koska maisemat ovat kertakaikkiaan huikaisevat.

Thiksen massiivinen luostari perustettiin 1400-luvulla

Neljäntenä päivänä lähdimme aamusella upean ja massiivisen Thiksen luostarin kautta vihdoin lähestymisvaellukselle. Matkaa suunnitellessani selasin netin kautta myös intialaisten matkanjärjestäjien vaihtoehtoja, mutta niistä useat tarjosivat 3-4 päivän Stok Kangri ”expeditioneja”, joissa aikaa akklimatisoitumiseen ei vaikuttanut olevan kovin paljoa. Meidän porukkamme suuntasi vuorta kohti vähemmän käytettyä reittiä pitkin, jossa vaellus basecampiin kesti 6 päivää.

Kuljimme puuttomien ja karujen maisemien halki nousten maltillisesti ylöspäin. Ensimmäinen leiripaikka oli n. 3750 metrin korkeudella, ja seuraava 4400 metrissä – tässä vaiheessa useimmat saivat taas päänsärkyä, mutta aamuun mennessä kaikkien vointi oli kuitenkin siedettävä. Meitä asiakkaita oli 11 hengen porukka, ja lisäksi suomalainen opas sekä kaksi nepalilaista opasta. Useat ladakhilaiset matkatoimistot palkkaavat kesäsesongiksi Nepalista ammattitaitoisia vuoristo-oppaita, koska Nepalissa on kesä-elokuussa monsuuni ja näin ollen off-season. Ladakhissa asutusta on vähän, joten matkan varrella ei ollut kyliä tai muutakaan majoitusta. Seuranamme matkasi siis kokonainen karavaani: 22 hevosta kantoi telttoja, ruokatarvikkeita, keittiövälineitä, vessatelttoja ja meidän matkatavaroitamme. Henkilökuntaakin siunaantui noin 10 henkeä (kokki, apukokki, muutama avustajapoika ja hevosten ajajat). Mukana kulki myös pelastushevonen ilman kuormaa: jos matkan aikana jotain sattuisi, ainoa keino sairastuneen saamiseksi kaupunkiin olisi kuljettaminen hevosella. Ladakhissa on alueen hienoisen poliittisen epävakauden takia satelliittipuhelimet kielletty, ja kännykkäverkko on hatara ja toimii vain intialaisilla puhelinliittymillä, joten sähköistä yhteydenpitoa ulkomaailmaan ei voi harrastaa.

Sää oli koko ajan selkeä, mutta tuskastuttavan kuuma. Olin jotenkin olettanut, että 4-5km korkeudella liikuttaessa olisi vähintäänkin viileää, mutta lämpötila kohosi joka päivä lähes +30 asteeseen. Ainoastaan solien kohdalla tuuli vilpoisasti. Ylitimme muutaman päivän aikana useita noin 5000 metrin korkuisia solia, ja palasimme öiksi 4500 metriin. Leirit pystytettiin useimmiten paikallisen paimenen tiluksille, joten leirissä juoksenteli kaiken aikaa vuohia, jakkeja, lehmiä, koiria, aaseja ja lampaita sekä tietysti omat hevosemme. Eläimiin kummasti tottui, mutta kun vuohet tunkeutuivat naapuriemme telttoihin ja veivät käsienpesusaippuan, alkoivat jo henkilökunnan pojatkin hermostua.

Juuri basecampiin saapumista edeltävänä päivänä sää alkoi huolestuttavasti pilvistyä. Yöllä sitten satoi rankasti, ja tuulenpuuskat lyhistivät vessateltan kertaalleen. Henkilökunnan pojat tulivat keskellä yötä useaan otteeseen hakkailemaan telttakeppejä höttöiseen maahan, etteivät muutkin teltat olisi lentäneet ilmaan. Aamulla odotimme maan olevan mutainen ja märkä, mutta sateesta ei näkynyt jälkeäkään – maa oli niin kuivaa, että se oli imenyt kaiken sateen saman tien. Matkasimme basecampiin (4930m) vielä poutasäässä väistellen jättimäisiä murmelinkoloja, mutta viimeiseen leiriin päästyämme alkoi sitten jyrähdellä. Ukkonen, rae- ja lumisade muuttivat leirin valkoiseksi, eikä ympäröiviä vuoria näkynyt sumun keskeltä lainkaan. Tämä oli toinen kerta koskaan kahden oppaamme muistissa, kun kesällä vuorille oli tullut kiipeilyn estävä sade. Ladakhissa sataa normaalisti vain muutama sentti vuodessa.

Vietimme vielä yhden lepopäivän basecampissa. Saapumispäivän vilkas telttakylä oli huvennut alle puoleen, kun lähes kaikki muut seurueet pakenivat sadetta takaisin alas laaksoon. Meidänkin telttojemme vedenkestävyys oli koetuksella jatkuvien rae- ja sadekuurojen ansiosta. Alkoi vaikuttaa siltä, että vuoren kiipeäminen jää tältä erää. Saimme kuitenkin seuraksemme vielä toisen nepalilaisen vuorikiipeilyoppaan – hän hilpaisi paikalle kaupungista lyhintä mahdollista reittiä puolessa päivässä.

Iltapäivän aikana sää alkoi kuin ihmeen kaupalla kuitenkin selkiytyä, ja pilvet valuivat takaisin alas laaksoon. Nyt sormet ristiin, että sateet kaikkoaisivat lopullisesti! Aloimme innokkaasti pakata kiipeilyreppuja, ja nepalilaisoppaamme tarkistivat kaikkien jääraudat kenkiin sopiviksi.

Normaalisti Stok Kangrin huiputus aloitetaan n. klo 4 aamulla, mutta jos luvassa on huonoa säätä tai paljon lunta, matkaan lähdetään jo puolilta öin. Kahden sateisen päivän jälkeen lunta oli oletettavasti normaalia enemmän, joten päätimme lähteä puolenyön aikaan. Lisäksi ryhmämme oli melko iso, joten emme varmaankaan olisi kaikista nopein joukkio vuorella.

Vuorikiipeily on alkanut kiinnostaa intialaisiakin, ja leirissä oli lisäksemme muutama intialainen kiipeilijä. Heidän varustelutasonsa ei kylläkään ollut ihan paras mahdollinen – näimme yhden seurueen, jotka onnellisina lampsivat alas vuorelta olkalaukut olalla. Eräs neitokainen palloili räntäsateessa tunikassa ja pillifarkuissa sekä pikku tennareissa.

Sää pysyi onneksemme selkeänä yöhön asti, ja kuun sekä tähtien valaistessa upeat lumihuiput lähdimme kohti Stok Kangria klo 24. Ylitimme yhden jäätikön ja hypimme muutaman kerran Everestille kiivenneen vuorikiipeilyoppaan Dorjen avustuksella railojen yli. Muutama muu seurue oli lähtenyt ennen meitä ja avannut polun. Noin viiden tunnin kuluttua olimme puolivälissä pääseinämää, jonka kiipeäminen oli suhteellisen väsyttävää suuren lumimäärän vuoksi. Auringon noustessa järjestäydyimme kahdeksi köysistöksi. Huippuharjanteelle päästiin noin seitsemän aikaan aamulla. Muutama joukostamme oli keskeyttänyt nousun jo ennen tätä ja palannut parin avustajaoppaan kanssa takaisin leiriin. Lumitilanteen vuoksi kävi ilmi, että huippuharjanteen nouseminen helpointa reittiä pitkin ei olisi mahdollinen, ja jouduimme pujottelemaan ihan kunnolla hakkuja ja jäärautoja käytellen harjanteen päällä kalliomuodostelmien välissä. Suurimmalla osalla ryhmästämme oli jonkinlaista seinä- tai kalliokiipeilykokemusta, mutta vuorikiipeilyyn tämä oli ensikosketus kaikilla.

Pääsimme lopulta 6123m korkealle huipulle klo 9 jälkeen aamulla. Näkymät olivat huikaisevat, kaikki ympäröivä oli matalammalla kuin me! Pilviä oli kuitenkin sen verran, että esim. K2 jäi bongaamatta. Huipulla ei kliseisestä sanonnasta huolimatta tuullut! Siellä oli jopa ihan mukava istuskella, ja söimme hetken aikaa eväitä ennen laskeutumista.

Paluumatka alas tuntui loppumattomalta sulassa lumimössössä, mutta kolmen jälkeen iltapäivällä suurin osa meistä oli jo palannut takaisin basecampiin naama kirjavana auringonpolttamista (jostain syystä aurinkorasva ei vuorilla ikinä tunnu osuvaan oikeisiin kohtiin!). Muut vuorella samaan aikaan käyneet seurueet olivat melkoisen huonossa hapessa, lieneekö syynä liian lyhyt akklimatisaatiovaellus, mutta meidän porukkamme oli onneksi hyvissä voimissa. Seuraavana aamuna lampsimme alamäkeen takaisin ihmisten ilmoille Stokin kylään. Koska vuori on lähellä kylää, sieltä on onneksi helppo päästä nopeasti pois.

Hyvästeltyämme Leh'issä mainion henkilökuntamme palasimme seuraavana päivänä takaisin Delhiin ja sieltä Suomeen. Ladakh oli äärimmäisen miellyttävä paikka sekä kulttuurin, ihmisten että luonnon puolesta. Olisi mukava päästä sinne pian uudestaan – kiivettäviä kuusitonnisia löytyy vaikka millä mitalla, ja mielenkiintoisia vaelluksreittejäkin on tarjolla roppa kaupalla. Ruuhkaksi asti ei turisteja vielä ole, joten omasta rauhastakin saa nauttia!

Yksityiskohtaisemman matkapäiväkirjan voi lukea osoitteesta http://www.matkasto.net/blog/category/reetta-naatanen/intia-ladakh/

Teksti ja kuvat:

-Reetta Näätänen