Määränpäänä Peru 2014 - osa 1: suunnittelua yms.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014.

SAKE:n porukka pyysi minua kirjoittamaan hieman tulevasta ensi kesän Perun reissusta ja siihen liittyvistä ja huomioitavista asioista, unohtamatta toki itse reissukertomusta joskus syksyllä 2014. Itse en ole koskaan blogin blogia kirjoittanut eli katsotaan mitä tästä syntyy;)

Hieman allekirjoittaneesta

Mistä vuoret tulivatkaan elämääni, mikä sai pään kallistumaan taaksepäin niitä katsellessa ja ihaillessa ja päättämään, että tuonne? Vuosia ja vuosia tuli Alpeilla käytyä fillaroimassa eripituisia reissuja; lyhyimmillään pari viikkoa, pisimmillään kuukauden verran, mutta meni aina kesään 2009 saakka kunnes vuoret alkoivat kutsua pyöräilyn ja vaelluksen lisäksi aivan eri tavoin.

Nälkä alkoi hyvin pienestä; via ferrata reiteistä, joita löytyy Dolomiiteilta vaikka kuinka paljon ja joiden väliset välimatkat oli helppoa taittaa pyörällä. Vietin yhteensä kahdeksan päivää eri reittejä kulkien ja saman verran pyörän satulassa eri paikkojen välillä siirtyssä. Via ferratat olivat hauskoja ja upeita reittejä, niitä oli helppoa linkittää useammankin päivän verran putkeen, yöpymiseen löytyessä suuri verkosto erikokoisia alppimajoja. Netistä löytyi etukäteen paljon tietoa eri reiteistä (mm. http://alavigne.net/Outdoors/FeatureReports/ViaFerrata/) aloitus- ja lopetuspisteineen, vaikeusasteineen, valokuvineen ja erilaisine reittiselostuksineen. Moni saattaa ehkä pitää via ferratoja turhan ”lällyinä”, mutta itse ainakin nautin niistä, vaelluksesta ja fillaroinnista reittien välillä, joka tavalla upeita maisemia ja kuvausmahdollisuuksia unohtamatta. Ja useimmiten yksin reissaavalle, kuten minä, reitit olivat myös hyvä ensikosketus uuteen kiinnostukseen.

Sitten piti alkaa miettiä, että mitäs sitä keksisi kesälle 2010? Takana oli yksi kesä via ferratoilla ja yhdeksän kesää fillarin satulassa eri puolilla Alppeja ja Välimeren rantoja ja maita. Vaikka olinkin nauttinut via ferratoista, oli nälkä kasvanut sen verran paljon, että seuraavalle kesälle vain ne ja pyöräily eivät enää riittäneet. 2009 syksyllä aloin suunnitella itsenäistä reissua Peruun, mutta suunnitelmat muuttuivat pian kuin vahingosta löytäessäni Peruun kesällä 2010 suuntaavan suomalaisen porukan, johon sitten liityin.

Kävin kahden kaverin kanssa Chamonixessa vuorikiipeilykurssin ja pian olinkin jo näistä toisen kanssa matkalla kohti Perua ja siellä Huorazia ja sen vuoria. Reissu oli todella opettavainen ja upea, harmi vain että nousutahti vuorilla oli omalle elimistölle turhan nopea, varsinkin kun itsellä ei ollut alla akklimatisaatiotrekkiä, kuten osalla porukasta, heidän lähtien reissuun jo viikkoa ns. jälkijoukkoa ennen. Kesän 2010 jälkeen suunta muuttui lähemmille kukkuloille eli Alpeille, jolla kiipesin hieman eri kaveriporukoilla useita reittejä kesinä 2011, 2012 ja 2013. Vuosina 2011 ja 2012 tein melkein kolmen viikon Alppireissun lisäksi noin neljän viikon pituiset fillarireissut eli kuuden viikon kesälomista en kotona nukkunut kuin muutaman yön, käyden vain reissujen välissä pesemässä vaatteet ja vaihtamassa välineistöä.

Ajatuksissa Peru 2014

2013 keväällä alkoi mieli taas tehdä Alppeja korkeammalle ja Perussahan sitä kiivettävää riittäisi ja ajatukset kallistuivatkin sinne. Mutta mistä löytyisi reissuporukkaa, omat kaverit kun olivat paljolti perheellisiä ja lomamahdollisuudet siten aivan eriluokkaa kuin itsellä? Entiseen tapaan ei muuta kuin ilmoitus nettiin ja pian kävi ilmi, että SAKE:llakin oli ollut samansuuntaisia ajatuksia kesälle 2014. Kevään 2013 aikana asiaa vietiin sitten paljon SAKE:n porukalla eteenpäin, mutta syksyllä ei innostuneita enää valitettavasti löytynytkään samaan tapaan, joten uutta ilmoa vaan peliin, tälläkin kertaa SAKE:n Facebook-sivuille.

Aika kului ja alun perinkin olin valmis lähtemään reissuun vaikka yksin, sillä perillähän sitä voisi kyllä aina liittyä johonkin paikallisen operaattorin järjestämään kansainväliseen porukkaan ja siten päästä vaeltamaan sekä kiipeilemään. Itsellä ajatuksissa oli tosiaan kiipeilyn lisäksi tehdä Huanhuashin kymmenen päivän vaellus, sitä kun oli monessa eri lähteessä kehuttu yhdeksi maailman hienoimmaksi, ja samallahan se toimisi todella hyvänä akklimatisaatiotrekkinä; yöt kun nukuttiin keskimäärin neljässä tonnissa ja päivisin ylitettiin viisitonnisia solia. Tämän lisäksi tarkoituksena oli myös tulevaisuuden kiipeilyjä ajatellen tutkia oman kropan akklimatisoitumisvauhtia ja päästä vaelluksella sekä aivan omiinkin nimiin ottamaan paljon valokuvia ja time-lapse videoita; itselle valokuvaus kun antoi aina reissuun oman lisäulottuvuutensa ja tavan tallentaa kokemuksia.

Suunnitelmat saavat uutta vauhtia ja suuntaa

Syksylla 2013 SAKE:lainen Ilkka Parantainen ilmaisi kiinnostuksensa reissuun, mutta ilman aiemmin puhuttua logistiikkaa oppaine yms. Alun perinhän SAKE:n porukalla oli päädytty puhumaan oppaiden käytöstä vuorilla, sillä kiinnostuneiden kokemustasoissa oli todella suurta hajontaa. Itselle omatoiminen toimintahan sopi mitä parhaiten, sillä omillakin reissuilla, oli kyseessä sitten laji kuin laji ja reissu kuin reissu, suosin itsekin saada suunnitella, järjestää ja toteuttaa kaiken mahdollisimman pitkälle itse ja olla liikenteessä omatoimisessa, ilman että pitää sovittaa vauhtia muiden mukaan jne.

Tapasimme Ilkan kanssa ja sovimme topojen yms. lähdemateriaalien hankinnasta, itseltä löytyessä jo hieman runkoa ajankohtaan sekä vuoriin liittyen. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen tutkimme eri vuori- ja reittivaihtoehtoja tahoillamme ja kun runko alkoi hieman jo vahvistua joka tavalla, palaveerasimme marraskuussa Tomi Myllyksen kanssa, Tomin ollessa niin ystävällinen että soi meille aikaansa ja tietouttaan eri Huarazin vuoriin, reitteihin, niiden kuntoon, logistiikkaan yms. liittyen.

Tomin neuvojen jälkeen ajatukset Ishinkan laaksossa kiipeilystä vahvistuivat entisestään; parempaa laaksoa useamman vuoren kiipeämiseen ja varsinkin akklimatisaatiomielessä kun saa hakea, varsinkin kun vaikeustasoa löytyy helposta vaikeaan. Logistiikan laakson perusleiriin asti otamme varmasti, itse kun sinne asti kaiken tarvittavan kantamisessa ei ole mitään ajatusta, mutta vielä on auki otammeko perusleiriin myös kokin vai emme? Perusleiriteltan ottaminen paikan päältä tai oman mukana tuominen on myös vielä päättämättä, yläleiriteltan otamme joka tapauksessa Suomesta mukaan, sen kun tulee olla hyvä ja kevyt, itse kun sen sitten kannamme, kuten kaiken muunkin yläleirissä tarvittavan. Yläleiriteltan valinnassa kysyin neuvoa Samuli Mansaikalta, joka auliisti kertoi kokemuksiaan eri teltoista ja niiden toimivuudesta ja kestämisestä eri olosuhteissa. Ennen Samulin kokemuksien kuulemista olimme olleet skeptisiä Jukalta jo löytyvän Black Diamondin Firslightin kestämisestä ja soveltuvuudesta yläleiriteltaksi, peläten että se saattaisi olla turhan heppoinen sellaiseksi. Kävi kuitenkin ilmi, että Samuli on käyttänyt sellaista useasti, joten sillä sitten reissuun lähdemme, vaikkakin se tarkoittaa jonkin näköistä ahtautta, mutta se vie kuitenkin voiton lisäpainon ja uuden teltan ostoon menevän rahan menon välillä, useasti ja kauaa teltassa kun ei kuitenkaan nukuta.

Vaihtoehtojen kirjoa

Logistiikan otamme paikan päältä tunnetulta ja hieman jopa ”suomalaiselta” Galaxia Expeditionilta (http://www.galaxia-expeditions.com/), joka järjestää kaikkea pelkästä logistiikasta täyden palvelun vaellus- ja vuorikiipeilypaketteihin. Galaxian työntekijöihin kuuluu tosiaan suomalaisvahvistuksena Elina Koivula-Herrera, jonka koti on jo vuosia löytynyt Huarazista. Elinan kanssa on ollut helppoa suunnitella ja sopia asioita mailitse ja ihan suomeksi, hänen tietäessä paljon hinnoista yms. heidän palveluihin liittyvistä asioista ja asioita, joita hän ei tiedä, hän selvittää helposti kanssatyön-tekijöiltään.

Saatuamme Ilkan kanssa sovittua mitä kaikki vuoria ja reittejä aioimme kiivetä, pääsemme lopulta listaamaan mitä kaikkea tarvitsemme ja mitä otamme paikan päältä sekä mitä viemme mukanamme? Yläleiriteltta lähtee ainakin Suomesta mukaan, kuten myös tietenkin omat hakut, jääraudat, jääruuvit ja köydet. Kojootit tms. otamme todennäköisesti paikan päältä Galaxialta, niitä kun saattaa tarvita isonkin kasan, riippuen reitistä, mutta tästä vielä keskusteltava mm. Galaxian kanssa. Lisäksi päätettävä käytettävät köydet; moni reitti kun vaatii laskeutumiseen kaksi 60 metristä köyttä, mutta käyttääkö kahta painavampaa singleä vai ei niin hyvin käyttöä kestäviä puoliköysiä vai ehkä jopa yhtä singleä ja sille tag line, jota Adverture Partnersien kaveruksetkin käyttivät (http://blogbook.adventurepartners.fi/2013/10/peuterey-integrale.html)? Lisäksi selvitettävä ja päätettävä käyttääkö kaasu- vai bensakeitintä eli löytyykö periltä kierteellisiä kaasupulloja ja vaikka mitä pientä, mutta tärkeää!

Kunnonkohotusta

En ole yli kymmeneen vuoteen harjoittanut mitään tiettyä harjoitusohjelmaa vaan enemmänkin mennyt aina jonkin tulevan tavoitteen, fiiliksen, vuodenajan, säiden yms. mukaan. Voima ja räjähtävä voima eivät ole itselle olleet koskaan tärkeitä, vaan itse olen pitänyt arvossa enemmänkin kestävyyttä, sitä kun kuitenkin eniten tarvitsee pitkillä reissuilla, oli sitten kyseessä fillarointi, melonta, kiipeily tai mikä vaan useampipäiväinen laji. Totta kai voimaa ja myös räjähtävää sellaista tarvitaan eli niitä ei saa unohtaa ja jättää harjoittamatta, ja näin en ole tehnytkään, pääpaino vaan tosiaan itsellä on aina ollut aivan muualla.

2012 vuoden lopusta asti olen harjoittanut todella paljon pitkäkestoista liikuntaa ja liikkumista. Heti kun ensilumi 2012 loppuvuodesta satoi ja yllättäen säilyi, alkoi hiihtäminen, jota kesti sitten aina lumien sulamiseen saakka. Sukset vaihtuivat fillariin ja vesien hieman lämmettyä alkoi melontakausi kaiken muun lomassa. Ennen 2013 kesän Alppireissua moneen viikkoon mahtui parhaimmillaan 24h liikuttua aikaa, niin pyörällä, meloen kuin Malminkartanolla mäellä rinkka selässä mäkeä trekaten ja kroppaa totuttaessa taas raskas kuorma selässä liikkumiseen, jottei se tulisi mitenkään yllätyksenä ensimmäisenä päivänä Alpeilla.

Reilun puolen vuoden nostetun treenimäärän hyödyn huomasi hyvin jo kesällä Alpeilla ja kunnon kohotushan vain jatkui Suomeen palattua, painottuen upeiden kelien ansiosta pääasiassa melontaan, josta sai nauttia aina pitkälle melkein syyskuun loppuun saakka. Melontakauden jälkeen paino siirtyi taas kaksipyöräiselle ja kunhan lunta vihdoin sataa (odottelu jatkuu edelleen 5.1.2014, eilen nähdessäni lööpeissä, että "talvi on peruttu Etelä- ja Keski-Suomesta), niin liikkuminen siirtyy suksille, niin laduilla, Lapissa hiihtovaeltaen kuin meren jäälläkin.

Korouomalla itsenäisyyspäivänä

Lumien tuloa täällä etelässä vielä odotellessa sattui kohdalle mahdollisuus päästä nauttimaan lumesta ja pakkasesta Korouoman merkeissä. Pelkän jääkiipeilyn sijaan päätin vaeltaa koko Korouoman n. 35km reitin etelästä pohjoiseen. Aloitimme reissumme Ilkka Parantaisen ja Lauri Hilanderin kanssa Järvenpäästä torstaina 5. joulukuuta klo 15.20 ja Korouoman eteläpäähän saavuimme vihdoin perjantaiaamuyöstä hieman ennen kello kahta. Nopea kamojen autosta välppäys, lumikengät jalkaan ja ei kun kohti lähintä laavua, Ilkan ja Laurin kääntäessä auton nokan kohti Posion vuokramökkiä. Klo 2.20 makuualusta puhallettuna, mies makuupussissa ja ei kun unta palloon.

Itsenäisyyspäivän aamusta herätys ilman kellon soittoa hieman ennen yhdeksää ja aamiaisen jälkeen klo 10 vihdoin liikkeellä. Reilu tunti oli tullut tuhlattua siitäkin vähäisestä valosta, joka näin pohjoisessa joulukuussa vallitsee, mutta mikäs sitä olisi loppumatka otsalampun valossa kulkiessa. Pakkasta oli koko päivän viiden asteen verran, lunta oli paikoin reilustikin ja lumikengät ja sauvat olivat kyllä aivan ehdottomat kulkuvälineenä, valmiiksi tallattua polkua kun ei ollut missään vaiheessa, ei perjantaina eikä juuri muutenkaan.

Reitti kulki upeita harjuja pitkin, järvien ja lampien rantoja myötäillen. Matkan varrella oli monia laavuja, joilla en kuitenkaan lyhyitä pysähdyksiä enempää viipynyt, tarkoituksena kun oli yöpyä Pajupuron autiotuvalla ja matkan edistymistä kellosta ja kartalla seuraten oli selvää, että saisin vaeltaa useammankin tunnin auringon varsin aikaisin laskettua. Melkein kahdeksan tuntia lähdöstä saavuin Pajupuron autiotuvalle, josta löytyy ”virallisesti” nukkumapaikka kuudelle. Tulin hieman kuin valmiiseen pöytään, tupa kun oli valmiiksi lämmin kahden sinne asettautuneen jääkiipeilijän toimesta. Pakkanen oli illan aikana alkanut jo hieman kiristyä, mutta vielä oltiin kuitenkin alle kymmenen pakkasasteen puolella, toisin kuin lauantaiaamuna, jolloin ennusteen mukaan pakkasta pitäisi olla rapsakat yli 20 astetta.

Lauantaiaamun herätys meni hieman pitkäksi ja matka Pajupurolta Ruskeavirralle kesti kaikkine valokuvauksineen melkein kolme tuntia. Pakkasta oli mukavat -23 astetta ja kun kavereita ei sitten putouksilta löytynyt, niin katselin ja kuvasin kiipeilijöitä aikani, tutkin hieman lähiseutuja ja palasin taas otsalampun valossa takaisin Pajupurolle. Paluumatka ilman kuvaamista sujui hieman päälle puoleentoista tuntiin, mikä enteili hyvää sunnuntaille, jolloin edessä olisi viimeinen taival Korouoman pohjoispäähän, josta kaverit noukkisivat minut taas kyytiin klo 14 maissa, omien jääkiipeilyjensä jälkeen. Ilta sujui puita hakatessa, tupaa lämmittäessä, syödessä ja vain olemisesta nauttiessa.

Sunnuntaina pakkasta olikin vielä mukavammat -25 astetta, mutta onneksi asiahan on aina vaan pukeutumisesta kiinni, tosin monille jääkiipeilijöille tuo oli kuulemma jo turhan paljon, Posiolla kun mittari oli näyttänyt jopa yli kolmeakymmentä. Tämän sain kuulla tekstarilla, kuten myös että kaverit jättäisivät kiipeilyt tänään väliin ja, että lähtö kotia kohti olisi heti kun vaan saapuisin pohjoispään pick-upille, ja mielellään ennen aiemmin sovittua kello kahta, jonka jälkeen saisin kuulemma lumikenkäillä omiin nimiin Espooseen;)

Olin laskeskellut edellisenä iltana, että matkaan menisi maksimissaan kahdeksan tuntia, joka taas tarkoitti, että menossa pitäisi olla heti kuuden jälkeen. Herätys siis klo 5.30 ja eipäs se puoli tuntia ihan riittänyt aamiaiseen ja pakkailuihin kaikkineen, mutta menossa vihdoin klo 6.25. Ruskeavirran kohdalla 1h 25min myöhemmin, hieman lisää päälle ja kohti Pirunkallion laavua. Pakkasesta ei muuten ollut harmia kuin, että nenä meinasi aina jäätyä järjestelmäkameran näyttöön kiinni ja linssiä piti välillä sormella jäästä sulatella, kuivata, sulatella, kuivata ja puhdistaa, jotta kuvaamisesta tuli mitään, muuten kun kuvaaminen olisi ollut kuin jäisen lasin takaa napsimista.

Klo 9 maissa näki tiheässä metsässä jo hyvin ilman otsalamppuakin ja tuntia myöhemmin aivan upealla Pirunkallion laavulla. Alun perin olin suunnitellut yöpyväni siellä la/su yön, mutta kireähköt pakkaset sitten hieman muuttivat tilannetta. Laavulla hieman kanjonin valokuvausta, päivän ensimmäinen juoma- ja ruokatauko ja ei kun kohti hakupaikkaa. Matkalla vielä muutama kuvauspysähdys ja perillä pohjoisella päätiellä vain hieman kaverien tulon jälkeen kello yhden maissa. Siitä eteenpäin ei muuta kuin istumista, istumista, istumista. Matkalla muutama pysähdys, mm. niin maukas illallinen Laurin vanhemmilla, ja sitten taas tien päälle.

Summa summarun mahtavat kolme päivää ulkoilmassa ja muuten kuin perussisätiloissa nukkuen. Mukavaa oli taas huomata ettei 6-8h vaellus, edes -25 asteen pakkasessa, juuri vienyt voimia saati vaatinut isompia juomisia ja syömisiä; kaikki päivät kun menivät aikalailla samaan tyyliin eli aamiaiseksi puuroa, päivällä pari patukkaa ja kolmisen kuppia kuumaa teetä ja illalla sitten hieman illallista. Eli hyvää treeniä kesää varten, vuorilla kun kuitenkin tiedossa paljon pitkiä päiviä ilman ylenpalttista juomista ja syömistä, tästä siis hyvä jatkaa!