#Alppikerholaiset 9: muistellaan Samulia

Hiljaisella viikolla 21.–27.3.2015 muisteltiin Samuli Mansikkaa. Otsikkokuvassa Samuli Ama Dablamilla 2005, kuvaaja Tuomas Sovijärvi.

Maanantai

Ensimmäisen muiston jakaa Alppikerhon PJ:n pestin Samulilta perinyt Reima:

Tapasin Samulin ensi kerran 2012, kun erehdyin Alppikerhon syyskokoukseen. Sieltä hän shanghaijasi minut hallituspestiin ja tutustuin Samuliin kerhon pyörittämisen kautta. En ehtinyt koskaan kiivetä hänen kanssaan, sillä Samuli kiipesi täyspäiväisesti Himalajalla, minä viikonloppuisin Kustavissa. Mutta uskottelen, että eetoksessamme oli jotain samaa: rehellisyys ja tyyli. Kiipeilytyyli siis. Habituksessa hävisin pelin murskalukemin.

Kerhon hallituksen kokoontumiset, kuten kuvassa oleva 2013 pikkujouluillallinen, eivät vastoin odotuksiani olleetkaan kuoritakkien kokoontumisajot. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta tuona iltana, kun etsimme Kalliosta hyvää caipirinhaa siinä onnistumatta, Samuli totesi, että kun puolet vuodesta käyttää päivittäin kellon ympäri ulkoiluasuja, sitä haluaa käyttää kaupunkilaisvaatteita aina kun mahdollista. Vaikka sitten joulukuisessa hyisessä tihkussa.

Tiistai

Toisen muiston jakaa Toni Fohlin:

Lähes kymmenen vuotta sitten oltiin Samulin kanssa samalla RCI-kurssilla Dolomiiteilla. Meillä oli tuolloin tosi hyvä porukka koossa, ja vedettiin todella paljon metrejä. Siinä sitä nopeus ja tehokkuus hiljakseen kehittyi ja Samulikin oppi tekemään ”ihan säällisiä” ankkureita. Suurten vuorten fast & light -menijänä ei Samuli nimittäin tuolloin ollut vielä ihan hirveästi kallioreiteillä luomua virkannut. Siksi muutamat demoankkurit kurssin alussa olivat velikullalta sen verran avantgardistisia, että meitä muita aina välillä jännitti tuo ankkureille saapuminen.

Muistan kerran erään kurssilaisen olleen melkoisen järkyttynyt näkemästään ja tokaissut jotain sen suuntaista, että ”Voi Jessus, Samuli, ootko tosissas? Tälläkö virkkuutyöllä otit meidät ylös?” Ja siihen Samuli ”joo, eiks ihan hyvin näyttäny toimivan?”

Kurssi oli erinomainen ja meni oikein hyvin. Tosin hieman alkoi väsy painaa loppuvaiheessa. Itselläni tilanne oli se, että kun kurssi oli ohi, pakkasimme auton, ajoimme Travemündeen ja kun auto pysähtyi, en päässyt enää ylös autosta, sillä olin niin jumissa, että en pystynyt kävelemään. Oikeasti. Kun pääsimme laivaan, Mustosen Miika, joka oli samalla kurssilla ja joka tuli samaa matkaa, meni hyttiin, nukahti sänkyynsä ja heräsi Helsingissä 1,5 vuorokautta myöhemmin. Syömättä yhtäkään maksettua ateriaa. Kiipeily on hieno harrastus.

Samulin kaltaisia, aina positiivisia ja iloisia herrasmiehiä on todella harvassa. Välillä, kun ikävä iskee, auttavat yhteiset muistot ikävän yli. Muistot eivät onneksi katoa milloinkaan. Ihmiset, eläkää täysillä ja tehkää sitä, mihin koette intohimoa – niin Samulikin teki, ja varmasti toivoisi meidän tekevän.

Kuva: Tuomo Pesonen

Keskiviikko

Kolmannen muiston jakaa Mia Graeffe:

Tutustuin Samuliin Nepalissa vuonna 2008. Samuli oli juuri palannut Tiibetistä missä oli toistamiseen kiivennyt 8201-metriselle Cho Oyulle. Minuun teki heti alkuun syvän vaikutuksen Samulin mukaansatempaava aito innostus ja syvä rakkaus näihin karuihin jättiläisvuoriin ja niiden rinteillä asustaviin sherpoihin, mutta suurimman vaikutuksen teki hänen reppunsa koko!

Kiipeilijänä Samuli oli aivan ehdoton minimalisti. Mitä kevyemmällä kuormalla mentiin sitä parempi. Aivan ihme mies, hänellä oli aina retkueen pienin reppu ja silti onnistui olemaan vuoren tyylikkäin kiipeilijä. Samuli vihasi kamojen raahaamista, mistä seurasi huippuunsa viilattu repun sisältö. Periaatteella, ei mitään turhaa, kylmän sään yllättäessä puetaan kaikki varusteet päälle ja voihan sitä vähän kärsiäkin! Näitä taitoja hän harjoitteli jo niillä lukuisilla alppinousuilla joita teki ennen kuin siirtyi kiipeämään Himalajalle.

Meidän kolmen viikon kiipeilyreissulla Samulilla oli esimerkiksi matkassa yhdet housut ja kesämakuupussi, kun me muut olimme varustautuneet untuvalla ja vaihtokalsareilla. Telttakaveri tiesi kuitenkin kertoa että kylminä öinä Samuli oli pujottanut jalkopään tyhjään reppuun!

Torstai

Neljännen muiston jakaa Kari Heimonen:

Samuli oli hyvin pidetty henkilö nepalilaisten ystäviensä keskuudessa. Nepalilainen kulttuuri, ihmiset, ruoka ja vuoret olivat hyvin lähellä hänen sydäntään ja moni jäi kaipaamaan häntä myös täällä. Samulin elämäniloisuus sekä vilpitön innostus vuorilla liikkumiseen inspiroi monia ihmisiä ympäri maailmaa. Kuvassa nautimme aurinkoisesta päivästä Khumbun alueella. Om mani padme hum.

Perjantai

Viidennen muiston jakaa Jere Pettersson:

Omat lapsuuden unelmani toteutuivat kahdestaan Samulin kanssa jaetuilla retkillä neljällä mantereella huippuja ja kaukaisia paikkoja tavoitellen. Seikkailussa maan äärissä hyvä kaveri on tärkeimpiä voimavaroja, jota voi toivoa. Tällaisen ystävän sain kahdeksitoista vuodeksi Samulista. Kiitos ja kippis!

Lauantai

Kuudennen muiston jakaa Tuomas Sovijärvi:

Kun tieto Samulin lähdöstä meidät saavutti, kirjoitin seuraavaa. ”Kaikessa positiivisuudessaan, energisyydessään ja vilpittömyydessään kaikenlaisia ihmisiä kohtaan, tuntuu todella väärältä että Samuli on poissa keskuudestamme.” Eikä tämä tunne ole muuttunut miksikään. Päinvastoin.

Juon Mojiton Samulin muistolle ja muistelen ilolla ruokahaluasi, huumoriasi, hullutuksiasi ja yhteisiä retkiä niin Korouomaan, Alpeille kuin Himalajallekin. ”Samu uskalsi tavoitella unelmiaan rohkeasti ja jakaen niitä avoimesti.”

Hän myös kannusti muita kiipeilijöitä, vasta-aloittaneita tai pitkälle kiipeilijän urallaan ehtineitä tavoittelemaan unelmiaa.

Enkä ollut poikkeus, ”Lähdetäänkös pojat Himalajalle, mennään Ama Dablamille, kiivetään Island Peak ensin ja mennään vielä Cholatsellekin!

Ensin käytiin könyämässä pitkä reissu alppien nelitonnisia ja lopulta syksyllä 2005 matkaan lähdettiin kahden hengen porukalla, Samuli & Tuomas.

Island Peak kiivettiin, Ama Dablamista nautittiin koko komeudelta mutta Cholatselle ei päästy lähtemään sairastumisten myötä.

Miten hienoa se onkaan että samalla kun tavoitellaan omia unelmia, annetaan myös muiden unelmille tilaa, mahdollisuus tulla mukaan mikäli on valmis tekemään sen saman työn mitä projektit vaativat. ”Sillä mitä ihminen saavuttaa, on kuitenkin lopulta hyvin vähän tekemistä verrattuna siihen millaisena henkilönä hänet yhteisönsä keskuudessa muistetaan.”

En pysty edes kirjoittamaan tähän mitään – mutta toivoisin että kaikissa ihmisissä olisi hieman Samuli Mansikkaa niin meidän kaikkien olisi parempi olla. ”Kiitos siitä millaisen muutoksen suomalaisessa kiipeilykulttuurissa sait esimerkilläsi aikaan. Inspiroit meitä kaikkia.”

Ja mitä sinun muistosi ja perintösi onkaan saanut aikaan. Yhteisö on tiivistynyt entisestään ja monta erittäin hyvää projektia on liikkeellä jotta voisimme tukea suomalaista kiipeilykulttuuria sen jokaisella tasolla.

Kiitos Samuli yhteisistä retkistä ja hetkistä.

Sunnuntai

Seitsemännen muiston jakaa Susanna Kaisla:

Ravintola Base, perjantai-ilta kevättalvella 2007. Alppikerhon aktiiveista tuopin äärellä enää junnuvalmentaja Masa ja minä. Äkkiä Masa alkaa tuijottaa naapuripöytään ja selittää jotain alpinismista ja mansikoista. En ihan pysy kärryillä, mutta Masa ei kauaa mieti, vaan selvittää asian. Kyllä vain, viereisessä pöydässä istuu Samuli Mansikka ja siirrymme hänen pöytäänsä. Siinä vaiheessa minua vielä hieman nolottaa seurueeseen tuppautuminen, mutta juttu alkaa luistaa rennosti.

Samulille selviää keskustelun kuluessa, että olemme lähdössä seuraavana aamuna Nuuksioon kiipeämään jäätä. Hän ilmaisee halunsa liittyä porukkaan ja siitä alkaa Samulin järjestöura Suomen Alppikerhossa. Seuraavasta päivästä tulee mitä mainioin jääkiipeilypäivä ja päivän päätteeksi Samuli on myynyt minulle uuden teltan ja minä puolestani olen saanut ajatuksen siitä, kuka voisi olla seuraajani Alppikerhon puheenjohtajana. Idea alkaa elää ja kun lopulta uskaltaudun kysymään Samulin kiinnostusta luottamustehtävään, ottaa hän sen suurena kohteliaisuutena.

Samuli toimi Suomen Alppikerhon puheenjohtajana vuosina 2008–2013. Kuvassa Samuli seuran 50-vuotisjuhlissa 2012.