Jääkiipeily Suomessa (Alppikiipeily nro 12 1983)

Selatessani vuoden 1979 Alppikiipeilyä osui silmiini Jan von Platon mainio artikkeli jääkiipeilystä. Jääkiipeilyhän saapui Suomeen Jannen tilaaman Yvon Chouinardin Climbing Ice kirjan mukana. Nyt kun alkukäkäilystä on jo kulunut joitain vuosia ja jääkiipeily rupeaa pikkuhiljaa muistuttamaan sitä oikeaa jääkiipeilyä, ajattelin lausua jonkin sanan noista hapuilun vuosista.

Kiipeilyä-Nuuksiossa-1981-1-534x499.jpg

Ensimmäiset haparoivat yritykset kiipeilyyn jääputouksilla tapahtuivat talvella 1978, kun Jannen kanssa olin katsomassa Nuuksion jääputousta. Jannella oli uudet hienot Chouinard jääraudat ja jäävasara mallia Baltoro. Raudat olivat jäykkää mallia ja parhaat mitä silloin rahalla saattoi saada. Baltoro jäävasara sitävastoin oli sellainen kuin vain olleton jäävasara saattaa olla. Alussa se meni täydestä, kun emme tienneet paremmasta. Ensi innostuksen puuskassa Janne oli vielä sahannut vanhan jäähakkunsa poikki ja lyhentänyt sen näin ”jäävasaraksi”. Kiipeilyvälineeksi siitä ei ollut, koska hakun pää oli ns. klassista alpine mallia eli suora. Ensi reissullamme kiipeilimme alkeelisen varustuksemme turvin joitain matalia putouksia aivan järven rannassa. Varmistimme tietenkin yläköydellä. Ensivaikutelma oli, että kuinka niitä monisatametrisiä jääputouksia oikein kiivetään kun pari metrisetkin tuntuvat olevan liian vaikeita. Jääpulttia kiinnitimme myös. Ei vain tuntunut kovin luotettavalta, kun mursi niin paljon jäätä. Pultti tai paremminkin jääruuvi oli mallia Saleua joka myöhemmin havaittiin lähes käyttökelvottomaksi. Ensimmäiseltä reissultamme ei kertynyt mahtavaa määrää kiipeilymetrejä, mutta kokemuksia sitäkin enemmän tästä uudesta kiehtovasta kiipeilymuodosta. Ehkä selvin opetus oli: Jääkiipeily on varustekiipeilyä paljon suuremmassa määrin kuin kalliokiipeily. Eli sitä ei voi harjoittaa väärillä varusteilla.

Talvella 1979 oli meillä (Ilkka Paloheimo, Jan von Plato ja minä) jääkiipeilyvälineet mukana käydessämme talvella Olhavalla. Kiipesimme Alppitorven, jonka molempia seiniä peitti parin sentin jääkerros. Mainio talvireitti, joka varmaan on lähempänä mixt-kiipeilyä kuin varsinaista jääkiipeilyä. Pääkohteemme oli kuitenkin laatasta noin 100 m vasemmalle sijoittuva 15 metrinen jääkouru.

Olimme lainanneet mukaan Saleua Alpamayo jäähakun, jonka turvin selvitimme kaikki kourun nätisti. Varmistimme taas yläköydellä. Eihän meillä ollut edes jääpultteja tarpeeksi puhumattakaan nyt sitten tavittavasta taidosta.

Alpamayo oli hakku, ei mikään kiipeilyhakku, mutta kuitenkin nykyaikainen väline, jossa oli hampaita ja edes auttavasti jyrkkyyttä terässä. Varustuksen näin parannuttua rupesi touhu muistuttamaan jo enemmän oikeaoppista jääputouskiipeilyä. Nilkan ja jalkaterän asento alkoi parantua. Enää kantapää ei aina sojottanut kohden taivasta, vaan lepäsi neljän kärkipiikin varassa jäässä kuin Yvon Chouinardilla konsanaan.

Talvi -80 toi enemmän innostusta puuhaan. Nuuksion putouksilla vierailtiin viikonloppuisin. Varustuksemme sai kaivattua täydennystä Ruotsista Lars-Göran Johanssonilta tilatuista jäävasaroista ja Chouinard-jääpulteista. Nyt myös yhä useammat olivat hankkineet Chouinard-jääraudat, joten alettiin vähin erin päästä ikävästä kenkien vaihtamisesta. Jäykät Chouinard-raudathan säädetään sopiviksi käyttäjänsä kenkiin joten rautoja ei voi vaihtaa kengistä toiseen. En tiedä mistä alun innostus jäävasaroihin johtui. Ne kuitenkin olivat ainoat, joita tuolloin pyrittiin hankkimaan. Liekö syynä silkka väärinkäsitys vai halpa hinta. Onhan jäävasara vain puolet kunnon hakun hinnasta. Kahdella jäävasaralla kiivettäessä pysysuorassa jäässä tapahtui usein ikävä ilmiö: Voimat ehtyivät.

Alkutalvesta -80 tehtiin myös ensimmäiset onnistuneet alaköysinousut Nuuksiossa. Point Dne Gully oli niistä ensimmäinen. Isosta putouksesta noin 300 m etelään sijaitsevalla toisella jyrkänteellä oleva jääkouru sai heti hienolta kalskahtavan nimen. Reittimme esikuva eli Point Five Bully Skotlannin Ben Nevisillä. Teimme sen Sampsa Lahtisen kanssa yhtä pulttia varmistuksena käyttäen. Siitä Point One Muitakin alaköysinousuja tehtiin tällä loivemmalla jääputouksella. On vissi ero 65-75- ja 80-90-asteisen jään välillä varsinkin kiivettäessä vain parin jäävasaran turvin. Siksi varsinainen iso putous sai odottaa vuoroaan hieman kauemmin.

Saman talven kevätpuolella olimme valmiita Nuuksion varsinaiselle jääputoukselle. Sen oikeanpuolimmaisesta melkein pari kymmenmetrisestä suurimmaksi osaksi pystysuorasta jääputouksesta käytiin kovaa kamppailua. Alaköydellä sille ei tohtinut kukaan edes ajatellakaan lähtevänsä. Yläköydellä sen selvitti kuitenkin tyylipuhtaasti Kim Pennanen vain kahta vasaraa käyttäen. Reitti sai nimekseen Oikea Suora.

Kiinnostuksen suuntautuessa yhä enemmän ison putouksen pitemmille ja jyrkemmille reiteille alettiin vihdoin tajuta jäävasaroiden toivottomuus pystysuorassa kiipeilyssä. Merkillä ei ole väliä, Chouinard tai Saleua, yhä onnettomia ne ovat. Kevyttä ja lyhytvartista vasaraa heiluttaessa joutuu käyttämään joka iskuun paljon voimaa. Usein vasta toisella tai kolmannella iskulla vasara istui luotettavan tuntuisesti jäässä. Lisäksi jäävasaroilla kiivettäessä on suuri vaara ruhjoa rystysensä jäähän. Turvonneet ja aristavat rystyset eivät olleet mikään harvinaisuus Nuuksiosta takaisin palattaessa.

Tilanne parantui tilattuamme L-G Johanssonilta joitain Manaslu-jäähakkuja. Jäähakussa on pitemmän varren päässä painavampi terä. Hakun heiluttaminen on siten monin verroin vaivattomampaa kuin vasaran. Hakun kun on vauhtiin saattanut, se uppoaa omalla painollaan jäähän. Keksintö jonka jo Yvon Chouinard oli tehnyt vuosia meitä ennen. Kiipeily pystysuorassa jäässä muuttui sitten hieman vaivattomammaksi.

Talvi -81 oli käänteentekevä kotimaisessa jääkiipeilyssä. Silloin saivat kaikki loput Nuuksion ja Olhavan jääputoukset ensinousunsa. Ensinousu eli ensimmäinen nousu alaköydellä olikin saanut odottaa useiden kohdalla kauan. Uudet asiaankuuluvat varusteet: Hakut ja kunnolliset Chouinard jääruuvit tekivät näistä unelmista vähitellen totta. Olimme saavuttaneet kotimaisilla jääputouksilla hiljalleen jonkinlaisen tason.

Ensimmäisenä vaikeista jääreiteistä ”kaatui” Oikea Suora. Asialla olivat Sami Laurikainen ja Arto Pakkanen. Seuraavaksi oli vuorossa keskimmäinen putous, joka on tähän mennessä pisin puhdas jääkiipeilyreitti Suomessa. Pituutta tällä reitillä on 30 m, joista ensimmäiset viitisentoista ja viimeiset vajaat 10 m ovat pystysuoraa jäätä, väliin jäädessä leppoisampaa 70 asteista. Ensinousu: Kim Pennanen ja Sami Laurikainen. Suuren putouksen vasemmanpuoleisimman haaran nousivat Sampsa Lahtinen ja Kim Pennanen. Point Dne Gullyn oikealla puolella erittäin jyrkän ja ohuen jäälaatan ensinousun arveluttava kunnia kuuluu parivaljakolle S Laurikainen ja A Pakkanen. Arveluttava siksi, että tämä suoritus hakee uhkarohkeudessaan turhaan vertaistaan Suomen kiipeilyhistoriasta. Joten ei siitä sen enempää. Viimeinen aikakirjoihin merkittävistä ”suurista ensinousuista” oli Kim Pennasen ja Ilkka Paloheimon Mäeksi ristimä tosi hieno jääputous Samin ja Arton Laatasta hieman oikealle. Korkeutta tällä 85-90-asteisella mäellä on tuollaiset parikymmentä metriä ja vaikeuttakin on.

Samana talvena vierailimme (I.P, S.L, K.P, P.L,) taas vaihteeksi Olhavalla ja kiipesimme kaiken jäähän viittaavan Olhavanlammen kuten myös Mustalammenkallioilla. Varsinkin Mustalammenvuorella voi tehdä joitain tosi maukkaita mixt-reittejä. Poikkikulku kallion yläreunassa ns. girdle on viisine köydenpituuksineen varsin hauska reitti. Taidon kasvaessa voi siirtyä aina alemmaksi seinämän jyrkemmälle osalle.

Vuoden 1982 talvena ei sitten tapahtunutkaan mitään sen merkittävämpää. Innostus Nuuksioon alkoi hieman laantua. Kaikki ensinousut oli tehty ja putoukset alkoivat käydä liian tutuiksi.

Talvesta 1983 en osaa sanoa mitään se kun ei ole uskaltautunut ainakaan tänne Helsinginhorisonttiin. Voin sen sijaan yrittää antaa joitain ohjeita varustehankintoja suunnitteleville jääkiipeilystä innostuneille uusille yrittäjille. Puhuttaessa jääkiipeilystä yleensä pitäisi tarkentaa asiaa kertomalla onko kyse varsinaisesta jääputouskiipeilystä, jääkiipeilystä vai peräti lumikiipeilystä. Varusteet näihin kaikkiin eroavat hieman toisistaan.

Jääputouskiipeilyssä on valttia jäykät Chouinard-jääraudat (n.250mk) tai Louen oudon näköiset Footfangit (n.300mk). Footfangit ovat ilmeisesti (en ole kokeillut vielä) paremmat puhtaaseen jääputouskiipeilyyn, mutta ne eivät ole käyttökelpoiset mixt-kiipeilyssä Alpeilla. Joten jos hankit ne, sinulla täytyy olla toiset raudat otettavaksi mukaan Alpeilla. Kiipeily Alpeilla on useimmiten lumikiipeilyä tai kiipeilyä jäätikköjäällä eli ei suoraan-vedestä-jäätyneessä kuten putouksilla. Siksi se on paljon pehmeämpää eikä ole siten niin väliä millä sitä hakkaa tai millä siihen astuu.

Tämän kesän villitys ”käsiaseissa” on ollut Simondin Chagal (250 mk) ja Lowen Hammingbird (300 mk). Chagalissa on 40 cm varsin ja erittäin jyrkkä ns. Terrodactyl-mallinen terä. Uppoaa erittäin hyvin kovaankin jäähän, tosin liian syvälle lyötynä voi olla aika vaikea kammeta irti. Hammingbirdissä on tuubiterä, joka ei murra jäätä juuri sanottavasti. Siksi se on saanut suhteelisen nopeasti vankan kannattajajoukon nimenomaan jääputouskiipeilyyn erikoistuneiden joukossa. Hammingbirdissä on vaihdettava terä. Joten tuubiterä on kiireenvilkkaa vaihdettava tavalliseen, jos suuntaa Alpeille tai muualle missä on mahdollista teloa hakkua kiviin. Kerran tuubiterän kunnolla kiveen lyötyään ei sillä ole enää paljon käyttöä.

Nykyään on saatavissa myös hakkuja, jotka ovat jossain määrin soveltuvia jyrkkäänkin jääputouskiipeilyyn ja silti toimivat hyvin myös jää- tai lumikiipeilyssä Alpeilla. Esim. Stubain Manaslun (250 mk) lyhyemmistä malleista on hyviä kokemuksia niin Nuuksiosta kuin Chamonix’stakin.

Jääkiipeilijä tarvitsee myös välivarmistuksia kuten kalliokiipeilijä. Kovalla vesijäällä, mitä jääputoukset aina ovat, on ainoa turvallinen varmistusväline kunnollinen jääruuvi. Parhaat ovat Chouinardin valmistamat, mitkä ikävä kyllä ovat tietenkin kaikkein kalleimmat. Niissä ruuvin tyvipää, eli mikä edellä ruuvataan jäähän, on halkaisijaltaan pienempi kuin pintaan jäävä pää. Ruuvin sisälle syntyvä jääpuikko jää siten pienemmäksi kuin pultin sisämitat. Usein saa jääpuikon ruuvin sisältä vain ravistamalla pois. Huonommissa malleissa kun varmistuksen irroitettuaan on iso urakka edessä ruuvin puhdistamiseksi. Hintaa näillä varusteilla on kunnioitettavasti siinä vajaa 100 mk kpl.

Alpeille suunnattaessa ovat käyttökelpoisia myös ns. drive in -tyyppiset jääpultit, jotka hakataan jäähän ja ruuvataan ulos. Ne ovat nopeita käyttää ja lähes yhtä turvallisia pehmeässä jäätikköjäässä kuin Chouinardin ruuvit. Hinnaltaan ne ovat edullisia: 20-40 mk kpl.

Lopuksi vetoomus kaikille Alppikiipeilyn lukijoille. Pitäkää silmänne auki ja ilmoittakaa jääputoushavainnoistanne vaikkapa jollekin hallituksen jäsenelle. Innostusta jääputouskiipeilyyn on, mutta mistä uudet putoukset?

Petri Lintinen

Tämä Petri Lintisen kirjoitus ”Jääkiipeily Suomessa” julkaistiin alunperin Alppikiipeily nro 12 -lehdessä vuonna 1983.

Henna PaalanenMay 3, 2018