Via Finlandia 50 v (Kiipeily nro 2/2009)

Matin ensinousema Via Finlandia täytti tänä vuonna 60 vuotta! Alppikerho suurella ylpeydellä muistaa ja kunnioittaa kerhomme perustajan ja Suomalaisen kiipeilyn isän reittiä julkaisemalla uudestaan Matin itsensä kirjoittaman jutun Kiipeily-lehteen 10 vuoden takaa.

Via Finlandia 50 v

Matti Dolomiiteilla 50-luvulla

Matti A. Jokinen
Kuvat Matti A. Jokisen albumi

Tuolloin Torre Granden pohjoishuipun noin 130 metrin korkuisella koko matkan negatiivisella itäseinällä ei ollut yhtään reittiä, vaikka parhaat italialaiset kiipeilijät olivat sitä jo kauan turhaan yrittäneet kiivetä. Heidän mielestään seinämä olisi mahdoton valloittaa ilman porahakoja. Tuolloin 50-luvulla Italiassa ja varsinkin Cortinan laaksosta löytyivät maailman parhaat kiipeilijät ja vaikeimmat reitit. Matin ilman porahakoja suoritetun ensinousun jälkeen toistonousu suoritettiin vasta seuraavana vuonna sen hetken ykkösmiehen Lorenzo Lorenzin toimesta. Tänä päivänä, 1980- ja 90-lukujen taitteessa italialaisten asentamien porahakojen avustuksella, tästä kuuden köydenmitan reitistä on tullut yksi Cortinan laakson ehdottomista klassikoista.

Via Finlandiasta kerrottiin 1980-luvulla ainakin kahdessa italialaisessa topokirjassa:

Mario Kelemina: Palestre di roccia 1985

Hiukan korjailtu ja mukailtu selostus reitistä Torre Granden pohjoishuipun itäseinämällä nimeltään Via Finlandia. Vaikeusasteet ovat sen ajan mukaisia.

Franz Dallago – Sandro Alverà: Cinque Torri 1987

“Ed arriviamo così al 1959 quando arriva in Cinque Torri il forte finlandese Matti Jokinen, il quale evidentemente non ama starsene nelle pianure e sui laghi finlandesi ed attacca subito la parete est della Cima Nord, a quel tempo ancora inviolata, e traccia un difficile itinerario chiamandolo naturalmente ‘Via Finlandia’.”

Kerrottaessa Cinque Torrin nousuhistoriaa sanotaan, ettei vuoden 1943 Direttissima degli Scoiattolin jälkeen ollut noustu tärkeitä ensinousuja kunnes; “

…ja tulemme siten vuoteen 1959, jolloin Cinque Torri -ryhmään saapuu vahva suomalainen Via Finlandia 50 v. Matti Jokinen, joka selvästi ei viihdy kotimaansa tasangoilla ja järvillä ja käy saman tien pohjoishuipun itäseinämän kimppuun, jota tuohon aikaan ei vielä oltu noustu ja tekee vaikean reitin nimittäen sen luonnollisesti ‘Via Finlandiaksi”.

Vapaakiipeily

1980-90 lukujen vaihteessa italialaiset kiinnittivät Via Finlandiaan porahakoja ja varmistuspaikoille ketjut, ja reittiä alettiin kiivetä vapaasti. Reitti alkoi tulla varsin suosituksi ja on tänä päivänä mukana useissa valikoituja Dolomiittien reittejä esittelevissä topokirjoissa: myös Matti ja Tarja Jokinen nousivat sen tällä tavoin vuonna 1999.

Anette Köhler – Norbert Memmel: Classic Dolomite Climbs (102 ausgewählte Klettertouren in den gesamten Dolomiten). 1993, 1999

“Die Via Finlandia, ein Gastgeschenk von finnischen Dolomitenbesuchern and die Klettergemeinde der Cinque Torri, vereint anspruchsvolle, abwechslungsreiche Kletterei zu einer der schönsten Mehrseillängenrouten im obersten VI. Grad.”

“Via Finlandia, lahja suomalaisilta Dolomiittien kävijöiltä Cinque Torri -ryhmässä, samalla vaatuva, vaihteleva kiipeily kuuluen ylimpien VI -vaikeusasteiden kauneimpien reittien joukkoon.”

Mauro Bernardi: Dolomiti. Arrampicare a Cortina d’Ampezzo e dintorni. Le vie più belle. 2005

Stefan Wagenhals & Freunde: Dolomiten Vertikal. 2003

Rock and Ice 3/2009

Vuonna 2009 löytyi amerikkalaisen Rock and Ice -lehden maaliskuun numerosta Dolomiitteja esittelevä juttu nimeltä ‘Classic Acts’, jossa on hieno kuva ‘Finlandia’ -reitiltä 2. kp loppuosasta, ja itse tarinassa esitellään muun muassa Vajolet -tornit, joista on kansikuvakin sekä Cinque Torrin parhaat ‘klassiset’ reitit, jolloin aika yllättäen sanotaan “The clear standout for us, though, was Finlandia (kuvassa 6b, 5.10d) with five stylish pitches slashing the face of the Torre Grande, the most prominent tower. Stemming up Finlandia’s long corners, I floated among moves that were engagging but not taxing on sharp, cubic rock with vertical slots and good gear.”

ENSINOUSU 27.7.1959

Kesällä 1958 kaksi saksalaista ja kaksi itävaltalaista nousivat uuden suoran reitin keskelle Cima Granden (Grosse Zinne) pohjoisseinämää. Siihen astinen Comicin reitti kulkee seinämän oikeassa puoliskossa, reitti jonka itsekin olin wieniläisen Walter Gstreinin kanssa vuonna 1955 kiivennyt. Tuossa uudessa ’Direttissima’ reitissä – kuten italialaiset sitä kutsuvat – käytettiin Dolomiiteilla ensi kertaa porahakoja. Ei sellaisia kuin nykyään, vaan alkeellisia pieniä teräksestä leikattuja neliskulmaisia hakoja, jotka lyötiin kallioon porataltalla hakattuun reikään, jossa ne sitten olivat kitkalla kiinni. Italialaiset – ja useimmat muutkin – eivät porahakojen käyttöä siihen aikaan hyväksyneet, vaan pitivät niitä huijauksena.

Viereisen Cima Ovestin (Westliche Zinne) pohjoisseinämällä oli vain Cassinin 1935 avaama reitti, joka kiersi suuren katon läheltä seinämän oikeaa reunaa. Tajusin, että suora reitti keskeltä eli Direttisima oli seuraava suuri kohde. Siitä tulisi itä-alppien tärkein ongelma. Kirjoittelin talvella Walterille ja sain hänet ylipuhuttua tuumaan. Hän lupasi tulla paikalle heinäkuun puolen välin jälkeen.

Mutta keväällä kuulimme hälyttävät uutiset: kaksi sveitsiläistä piiritti tuota hurjaa seinää, joka pullistuu ulos 70 metriä. Lopulta sveitsiläiset ja kaksi italialaista (Candido Bellodis ja Beniamino Franceschi) nousivat tuon direttisima-reitin – ilman porahakoja. Lohdutukseksi ajattelimme yrittää ensimmäistä toistonousua.

Odotellessani Walterin tuloa minulla oli aikaa puuhailla jotakin. Koska viihdyin kotoisassa Cinque Torri -majassa Albertin perheen parissa, yritin löytää sieltä tekemistä. Ja siellä oli Torre Granden pohjoishuipun jatkuvasti negatiivinen, jonkun verran yli 100 m korkuinen itäseinämä, jossa ei ollut ainuttakaan reittiä. Parhaat cortinalaiset olivat sitä yrittäneet – muun muassa siihen asti seudun vaikeimman reitin Direttissima Scoiattolin ensinousija Silviò Alverà – mutta turhaan. Oltiin sitä mieltä, ettei sitä voisi nousta kuin porahakojen avulla.

Aluksi majan isännän vanhempi poika Uberto – nykyisin majan isäntänä – suostui pitelemään alhaalla köysiä, kun kapusin ylös keltaista seinämää. Siellä oli ulkoneva leikkaus, jonka pohjalla kulki kapea halkeama. Löin halkeamaan muutaman Candido Bellodiksen tekemän puukiilan, mutta lähinnä etenin leikkauksen oikean puoleisella seinämällä. Irtautuminen leikkauksesta oli hyvinkin hankala. Sen päällä on kapea hylly, mutta seinässä ei halkeamia eikä reikiä hakoja varten. Köydet riittivät juuri ja juuri tänne asti, ja täältä oli päästävä takaisin alas. Sain itse hyllyyn lyötyä yhden rengashaan, jonka varassa laskeuduin alas.

Cortinalaiset kiipeilijät olivat kesällä arkisin töissä, mutta viikonloppuna Luciano da Pozzo lupautui mukaani. Nousimme hyllylle, jossa tein poikkikulun vasemmalle, kunnes löytyi pystyhalkeama, joka tarjosi jatkomahdollisuuden. En päässyt siinä pitkälle, vaan viitisen metriä ylempänä täytyi taas tehdä poikkikulkua oikealle.

Matti ja kiipeilykaveri Anders, 50-luvun välineistöä.

Walter saapui seuraavalla viikolla ja ehdotin hänelle tätä yritystä harjoituksena suurta projektiamme varten. Aamulla nousimme seinämälle ja jatkoin yritystä siitä mihin viimeksi olin päässyt. Ylempänä päädyin pikku onkalon luo. Kun en saanut tarpeeksi lujaa hakaa kiinni, ryömin onkalon sisään, jossa taoin haan onkalon pohjaan ja varmistin sieltä Walterin perässä tulon.

Huomasin viereisen Torre Romanan ja Torre Lusyn huipulla ihmisiä kiikaroimassa tekemisiämme: siellä oli muiden mukana Lino Lacedelli, K2:n valloittaja. Ja sitten kuului yläpuolelta hirvittävä jylinä: Torre Granden huippua hipoen lensi ylitse Italian armeijan suihkuhävittäjä. Se oli ‘il Capitano’, lentokapteeni, jonka kanssa edellisenä iltana olimme maistelleet punaviiniä Cinque Torrin majalla. Hän oli heti aamusta rientänyt joukko-osastoonsa ja tuli nyt tervehtimään meitä!

Walter tuli luokseni, mutta paikkojen vaihto oli mahdotonta, ja niin hän jatkoi matkaa ensimmäisenä. Kuulin onkaloon vain vasaran kalkutusta silloin tällöin, ja köydet menivät hitaasti mutta varmasti ylöspäin. Lopulta oli vuoroni mennä perässä. Osuus oli varsin vaikea, mutta varmistuspaikalla pari hyvää hakaa. Kun siitä jatkoin etenemistä, oli vastassa aivan sileää seinää. Eräässä kohdin löytyi matala reikä, johon sai lyötyä vain Cassinin lyhimmän piikkihaan, jonka terä on 3 cm pitkä. Mutta se oli liian väljästi rei´ässä, ja jouduin takomaan kolme muuta samanlaista sen seuraksi, ennen kuin ne pysyivät kiinni.

Ylempänä kallio oli mustaa väriltään, ja otteita alkoi olla enemmän. Nousin suoraan ylös kapealle hyllylle, joka leikkaa koko seinämää. Sillä oli ensinousumme ratkaistu, sillä viimeinen köydenpituus oli jo oleellisesti helpompi. Alhaalla majalla isäntä Giovanni Alberti sitten nimesi reittimme ‘Via Finlandiaksi’.

Cima Ovest

Ai mitenkä sen Cima Ovestin kanssa kävi? Nousimme voimakkaasti ulkonevaa vaalean keltaista seinämää ylös kolme pitkää köydenpituutta ja päädyimme illalla suuren katon alle. Roikuimme siellä yön köysissä, mutta aamulla alkoi rajuilma, jolloin lopuksi satoi lunta ja räntää ja katsoimme parhaaksi lähteä laskeutumaan alas. Se ei ollut helppo tehtävä, sillä köysi veti heti irti seinämästä, ja me olimme lyöneet useimmat hakamme irti perästämme, koska olisimme tarvinneet niitä ylhäällä loppuosuuksilla. Uutta yritystä emme enää tehneet, sen verran ikävää maasto oli ollut. Sen sijaan nousimme yhden sen hetken vaikeimmista nousuista, Tofana-pilarin kattoreitin 18. nousun.

Jälkimietteitä

Kun vuonna 1999 nousimme Via Finlandian Cinque Torri -ryhmässä sataa tihuutteli. Lähdimme kuitenkin katsomaan olisiko reitti kiivettävissä. Kun nousimme ensimmäistä töppyrää kohti suuren leikkauksen alkua, olimme jo täysin sateelta suojassa. Leikkauksen halkeamissa näkyi useita vanhoja puukiilojani, jotka olivat säilyneet ihmeen hyväkuntoisina. Myös jokunen ruskea haka oli muistuttamassa 50 vuoden takaisista tapahtumista. Porahakoja tuli matkan varrella vastaan suhteellisen vähän, isossa leikkauksessa niitä taisi olla kaksi. Varmistuspaikoilla oli ketjut, joskin kolmannen köydenpituuden päässä ei ollut mitään. Siinähän olin ensinousussa ryöminyt pieneen kallion onkaloon varmistelemaan. Nyt oli tarkoitus joko kääntyä hiukan viistoon vasemmalle ja jatkaa ylös aina seuraaviin ketjuihin saakka tai laskeutua jonkun matkaa oikealle, jossa myös oli ketjut, kenties johonkin toiseen reittiin kuuluvat. Seuraava osuus oli mielestäni vaikein: hakoja harvassa ja jatkuvasti vaikeusastetta 6b pikku otteiden varassa. Viides kp johti sitten viistoon oikealle ‘Olavinlinnan’ onkaloiden alta kohti mustaa kalliota, jossa eteneminen kaiken aikaa helpottui, kunnes oltiin koko seinämää leikkaavalla kapealla hyllyllä, mistä oli jäljellä pitkä viimeinen osuus.

Viimeisen eli kuudennen köydenpituuden loppuosassa saimme jo vastaamme sadevettä, mikä ei kuitenkaan enää pahemmin haitannut. Jäljellä oli laskeutuminen alas tornien sisäpuolella, missä tämän tästä oli yllä sateelta suojaavaa kiveä.

Matin reittiselostus

Lähtö Torre Granden kahtia jakavan valtavan halkeaman oikealta puolelta, kohti keltaista ulkonevaa leikkausta.

1 kp: 15 m, 4. Noustaan mustaa kalliota leikkauksen juurelle.

2 kp: 35 m, 6a. Kiivetään koko leikkaus sen oikean puolista seinää pitkin etsien otteita myös päälle kallistuvan vasemman sivun kapeista halkeamista, joissa vielä näkyy muistoina silloin käyttämiäni puukiiloja narulenkkeineen. Hankalasti kavutaan vasemman puolen päällä olevalle pienelle terassille, josta hiukan vasemmalle edeten päästään epämukavalle varmistupaikalle, jossa nykyisin ketjut.

3 kp: 25 m, 6b. Hiukan vasemmalle ja sitten suoraan 5-6 m ylös keltaista seinää, jonka jälkeen pikku reikiä käsiotteina käyttäen poikkikulku oikealle 8 m matkan. Siitä viistosti ylös mustaa kalliota pikku onkalon luo. (Onkalon sisällä sen pohjassa haka, oli ensinousun varmistuspaikka). Oikealla alempana isot ketjut, jotka kuuluvat johonkin uuteen reittiin ja joita voi käyttää varmistuspaikkana. Vahinko, ettei onkalon vieressä ole ketjuja.

4 kp: 20 m, 6b. Hiukan viistoon vasemmalle nousten seuraavalle varmistuspaikalle. Tämä osuus on nykyään reitin vaikein. Toiset ovat yhdistäneet tämän edelliseen, jolloin köysi kyllä kulkee hankalan mutkikkaasti.

5 kp: 25 m, 6a. Oikealle ylös mustaa kalliota isojen onkaloiden alapuolitse (’Olavinlinna’) ja suoraan ylös koko seinämää halkovan vaakasuoran halkeaman muodostamalle kapealle hyllylle.

6 kp: 30 m, 4/5. Suoraan ylös Torre Granden huipulle

Matin ensinousussa käyttämät varusteet

Kengät: samat Vibram-pohjaiset raskaat monot olivat jalassa majalle tultaessa ja sieltä lähdettäessä sekä itse seinämällä. Minulla taisi olla monta kertaa ne jo Ruotsin laivalla jalkineina. Koko 42, paino 1100 g/kpl.

Valjaat: sellaisia ei ollut, vaan köysi kiinnitettiin paalusolmulla rinnan ympärille.

Köysi: hamppuköysiä näki vielä paljon, mutta ensimmäiset perlonköydet tulivat 1950-luvun jälkipuoliskolla.

Varmistus: kallion halkeamiin lyötiin vasaralla metallihakoja, joihin raudasta tehdyt sulkurenkaat eli karabiinit kiinnitettiin. Vaikeimmilla reiteillä käytettiin köysitikkaita, joissa askelmina alumiinipalasia. Itselläni oli 3 kpl tällaisia, joissa askelmat oli tehty jääpallomailojen varsipuusta sahaamalla.

Pukeutuminen: tavallisimmat olivat vakosametista tehdyt golfhousut sekä paksusta kankaasta tehdyt vuorilliset pusakat tai pikkutakit, joissa kunnon kaulus. Laskeutuminen nimittäin tapahtui siten, että köysi kulki kierrettynä reiden alta, poikki rinnan ja olkapään yli, jolloin se kalvoi ilkeästi kaulaa sekä reittä, ellei vaatetus ollut riittävän tuhti. Jalassa pidettiin pitkiä polven alle ulottuvia villasukkia. Cortinan ’Oravilla’ ne olivat punaiset, ja niinpä minullakin oli sellaiset.

Teksti ja kuvat on julkaistu Suomen Kiipeilyliiton luvalla. Alkuperäinen julkaisu, kuten kaikki muutkin vanhat Kiipeily-lehdet löytyvät liiton nettiarkistosta: http://climbing.fi/lehdet/2009/KIIPEILY_2_09.pdf