Suomen Alppikerhon pääsiäisreissu Lyngeniin 1.–6.4.2015

Suomen Alppikerhon perinteinen pääsiäisreissu suuntautui Lyngenin upeisiin maisemiin.  Pääsiäistä vietettiin Pohjois-Norjan vuorilla kiipeilyn, hiihtelyn ja laskemisen merkeissä samalla opetellen ja verestäen tarvittavia taitoja.  Jo matkalla Tromssasta pelipaikoille spottailtiin hyviä laskulinjoja ja viimeistään lauttamatka Breivikeidetistä Svensbyhyn lumosi kaikki maisemillaan.

Yhteensä kymmenen hengen porukka oli saapunut paikalle osa lentäen ja osa autolla. Ja päättipä yksi osallistuja vielä huonona aprillipilana viime tinkaan vaihtaa lentomatkailun mukavan pitkään ja yksinäiseen automatkaan Etelä-Suomesta Pohjois-Norjaan…   Valitsevana teemana tuntui kuitenkin olevan se, että ne jotka olivat tulleet lentäen haaveilivat seuraavalla kerralla automatkailusta ja toisinpäin.

Max oli järkännyt kelpo mökkimajoituksen Svensby Tursenteristä.  Ja löytyipä vierestä vielä paikallinen Rompa bar afterskitäkin varten. Täytyy sanoa että harvassa paikassa afterskissä on näkynyt niin komeaa maisemaa panoraamaikkunasta.

Afterski-maisema

Aika monet reissulla mukana olleista olivat ensimmäistä kertaa Lyngenissä. Joillakin Lyngenin kokemusta oli kertynyt jo vähän enemmän ja Maxilla sitä oli enemmän kuin muilla yhteensä.  Itsellänikin reissu Lyngeniin oli ensimmäinen vaikka sinne olin jo pidemmän aikaa halunnutkin laskemaan.

Turvallisen paikkoihin tutustumisen varmistivat pari vuoristo-opasta: Petter Reuter ja Sami Modenius, joiden oli tarkoitus opastaa meitä kolmena päivänä. Tavoitteena oli lähinnä opiskella taitoja jotka mahdollistavat omatoimisten reissujen tekemisen näissä maisemissa. Sami Modenius on muuten uusin suomalainen vuoristo-opas ja hänen tuore haastattelunsa löytyy Relaasta (http://www.relaa.com/sisalto/artikkelit/tuore-vuoristo-opas-sami-modenius-valmistui-unelma-ammattiinsa).  Ekana päivänä käytiin aamulla lyhyesti lävitse porukan taustoja ja toiveita opastusten suhteen.  Toiveet taisivat mennä jotenkin tyyliin ”pohjatonta pyydaa, jäätiköllä, köysistössä ja mielellään siten että pääsee testaamaan jäärautoja, hakkuja ja köysistössä liikkumista”.  Suurin osa oli suksilla liikenteessä, mutta mahtuipa mukaan pari splitboard tyyppiä ja yksi telluilija. Kokeneemmat Lyngenin kävijät suuntasivat omille reissuillensa.

Ensimmäisen päivän reissu suuntautui Russelvfjelletille ihan Lyngenin niemimaan pohjoisosaan. Porukka jakaantui kahtia Petterin ja opas-Samin ryhmiin. Luvassa oli leppoisaa skinnailua, reitinvalintojen ja turvallisen nousureitin läpikäyntiä sekä vinkkejä nousutekniikkaan. Nousu oli pitkään todella loivaa ja lunta oli etelärinteellä aika vähän.  Niinpä mitään eeppistä laskemista ei ollut tiedossa. Huippua lähestyttäessä alkoi vielä hipsimään lunta ja näkyväisyys huononi joten ihan toppiin asti ei edes noustu. Nousumetrejä kertyi noin 700. Alaspäin laskettiin aikalailla suksituntumalla, mutta puolen välin jälkeen näkyväisyys parani ja pystyi laskemaan vähän rennommin. Ihan hyvä aloituspäivän mäki niihin olosuhteisiin.

Laskupäivän jälkeen käytiin vielä jäätiköllä liikkumisessa tarvittavia taitoja lävitse. Harjoiteltiin köysistön muodostamisessa tarvittavia taitoja kuten esim. koilausta, sopivia etäisyyksiä köysistön jäsenten välillä ja köysistön keskimmäisen jäsenen kiinnittymistä köyteen.

Tokana päivänä oppaiden määrä putosi puoleen kun Petter oli tullut kipeäksi. Näin Opas-Samille jäi kahdeksan hengen porukka opastettavaksi.  Opas-Samin johdolla suunnattiin melkein Tamokkiin asti, jossa päivän kohteena oli Sörfjellet. Siellä kuulemma olisi tarjolla jonkun verran jopa metsä laskua. Lyngenissä monissa paikoissa metsät ovat aika hemmetin tiheitä ja puuraja on jo 300-400 metrin korkeudella. Aamulla taivaalta satoi lunta, mutta sääennuste lupaili selkenevää keliä iltapäivälle. Tie Lyngseidettiin oli aika liukkaassa kunnossa, joten ajeltiin aika rauhassa.  Sörfjelletn alaosassa lumi oli suojalunta, mutta jossain kolmen-neljänsadan metrin korkeudella lumi muuttui pakkaslumeksi. Ylhäällä lunta oli satanut ainakin pari-kolmekymmentä senttiä ja tuulikaan ei ollut vielä ehtinyt lunta pilaamaan. Melkein kaikki porukat mitä vuorella tapasimme olivat suomalaisia. Liekö syynä ollut surkea keli tai sitten meitä suomalaisia vaan oli noilla nurkilla pääsiäisen aikoihin aika paljon.

Olosuhteet olisivat olleet pyydahiihtoon mitä mainioimmat, mutta puurajan yläpuolella näkyväisyyttä ei juurikaan ollut eikä sitä sääennusteen mukaista selkenemistäkään ollut näköpiirissä. Huonossa näkyväisyydessä totesimme, jossain noin 900 metrin korkeudella että parempi lähteä alaspäin. Alaspäin lasku meni ihan suksituntumalla vaikka tiivis laskijamuodostelma toki toi vähän helpotusta maaston hahmotukseen ja puurajalla alkoi muutenkin nähdä jotain. Jossain vaiheessa laskua vedettiin vähän liikaa vasemmalle sillä seurauksella että päästiin vetämään poikkaria takaisin oikealle vähän tiukempaan metsikköön.  Metsä tetsailun jälkeen päästiin taas selvemmille vesille ja alaosa oli yllättävänkin kivaa laskua suojalumella ja harvassa metsikössä.

Kolmantena päivänä sääennuste lupaili koko päiväksi auringonpaistetta, mutta ei mennyt yr.no:n ennusteet taaskaan ihan putkeen. Sää oli aika vaihteleva ja pilviä tuli ja meni päivän mittaan. Päivän suunnitelmana oli kivuta Rottenvikbreenin jäätikölle ja sitä pitkin harjanteelle.  Alussa oli jyrkempää ja jäistä lunta ja tämä aiheutti vähän päänvaivaa splitboard osastolle. Keli huononi ylempänä ja niinpä päätimme jäädä Rottenvikvatnetin viereen harjoittelemaan köysistössä liikkumista ja railopelastusta.  Harjoitusten jälkeen totesimme että jäätikölle ei kannata lähteä ja niinpä suuntasimme kohti Fastdalsstindenin houkuttelevia rinteitä.  Kipusimme noin 900 metrin korkeudelle kun pilviä alkoi taas kerääntymään ja oli aika lähteä alaspäin.  Saimme ihan mukavat laskut takaisin Rottenvikvatnetille, josta vuorossa oli vähän skinnausta ja lykkimistä kumpuilevalla tasamaalla. Loppuun oli sitten vielä vähän jyrkempää laskua ja vaihtelevia lumiolosuhteita.  Niin hauskaa oli taas ollut, että päivän päätteeksi todettiin Lyngseidetissa että kaikki kaupathan on jo menneet kiinni ja eikä ne aukeakaan ennen tiistaita…  Joten loppureissu piti pärjätä kämpillä olevilla eväillä.

Railopelastustreenausta

Matkalla Rottenvikvatnetille

Neljäntenä päivänä lähdettiin omalle reissulle viiden hengen porukalla Storgaltenille (1219m). Keli oli mitä mainioin vaikka ylhäällä näyttikin tuulevan aika rivakasti. Ada ja Max kävivät omalla reisulla harjoittelemassa bootpackkausta ja vähän harjanne kiipeilyä Russelvfjelletillä. Storgaltenin reitti oli suhteellisen selkeä ja vuorella oli kymmeniä muitakin joten skinnailtiin rauhassa muitten nousujälkiä satulan kautta aina huipulle asti. Tuuli puhalsi aika napakasti aina puoliväliin asti, joten ihan hirveästi ei huvittanut pitää taukoja. Tuulesta huolimatta lumi vaikutti ihan mukavalta ja mitään isompia tuulen kuljettamia lumikasojaakaan ei näkynyt. Satulan yläpuolella oli lyhyt jyrkempi pätkä siksakkia jossa päästiin testaamaan lapinkäännösten sujuvuutta. Maisemat olivat koko ajan mielettömän hienot ja meri hohti turkoosina taustalla. Huipulla yllätykseksemme suurin osa porukasta pudottelikin vuoren taakse Gammvikblåisenin jäätikölle.  Vähän houkutteli tuo lasku jäätiköllekin,  mutta totesimme kuitenkin että mennään alkuperäisen suunnitelman mukaan eli lasketaan alas nousujälkien laskijan vasemmalta puolelta. Lasku oli kertakaikkisen hieno. Alussa oli vähän loivempaa ja katseltiin vähän linjoja jotta ei jouduta pahimpiin kivikoihin. Jyrkän osuuden yläpäästä näkyikin sitten pitkälle ja pääsi tykittämään mukavasti viettävää laajaa kenttää alaspäin. Lumi oli mukavaa laskea ja lasku tuntui yllättävän pitkälle. Lasku päättyi meren rantaan ja koko reissun selkeesti paras lasku oli puikoissa.

Matkalla ylös Storgaltenille. Vielä on matkaa aika paljon toppiin.

Maisemat sen kun paranee.

Ekan päivän vuori Russelvfjellet

Joskus latu tuntuu aika pitkältä

Reissun kruunasi yhteisillallinen, jonka oli suunniteltu olevan Fondue illallinen, mutta kauppasekoilujen myötä siitä tuli enemmänkin ”kaikki ruokatavarat pöydälle ja katsotaan mitä herkkuja näistä loihditaan” kokkishow.

Kenelle sopii? Lyngen tarjoaa loppumattomat mahdollisuudet hienoihin lasku ja kiipeilyreissuihin. Niille jotka ovat jotenkin onnistuneet välttymään Lyngenin vuorikuvilta kerrottakoon että vuoret kohoavat suoraan merestä aina yli 1800metrin korkeuteen asti.  Jos haluaa lähteä laskemaan Lyngeniin, niin sen verran kannattaa offari- ja randohiihtoa olla harrastanut että pystyy laskemaan vaihtelevissa lumiolosuhteissa, on koeponnistanut ja hyväksi havainnut välineensä sekä osaa hiihtää nousukarvoilla ylämäkeen. Oman viihtyvyyden kannalta olisi myöskin hyvä jos lenkillä on tullut käytyä sen verran että ainakin tuollaisista 1000 metrin randopäivistä selviytyy niin että voimia jää vielä laskemiseenkin.  Usein unohdettu tosiasia on nimittäin se, että niin hienolta kuin ”earn your turns” kuulostaakin, tarkoittaa se yleensä useamman tunnin hikoilua välillä loppumattomalta tuntuvaa rinnettä ylöspäin…

Storgaltenin huipulla

Näkymät Storgaltenin huipulta Jäämerelle

Lyngen on aivan mahtava paikka ja itselleni jäi ainakin sellainen fiilis että sinne on pakko päästä uudestaan ja mielellään vielä vähän pidemmäksi aikaa. Itselläni ei ollut näin ekalla reissulla sen suurempia tavoitteita tiettyjen asioiden tekemisen suhteen vaan halusin nähdä vähän millainen paikka on kyseessä. Meri ja vuoret ovat maisemien osalta kyllä niin mahtava yhdistelmä että joka puolella oli toinen toistaan upeampia maisemia. Suomalaisia laskuporukoita vuorilla näkyi melkein joka päivä, mutta mitään isompaa ruuhkaa vuorilla ei ollut.

Kiitoksia kaikille mukana olleille ja erityiskiitokset Maxille ja Anne Dahlgrenille järjestelyistä!

Teksti ja kuvat: Sami Levijoki